Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painuu alemmas ystäväin ja se kaiken sulta syö ja heti perään vielä lyö ja sanoo sä pystyt parempaan.

Sä haluat pois, kun et pystykään, kaikkeen mitä pitää yrittää.

Koin hennon otteen, näin väsyneen kehon. Pelkäsit liian, liian paljon ystäväin. Olit kaunis kuin tiikeri, jonka raajoja koristi viivat viivojen perään. 

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

SÄ HALUSIT POIS, KUN ET PYSTYNYTKÄÄN KAIKKEEN MITÄ PITI YRITTÄÄ.

Kai sitä täytyy myöntää: mua pelottaa. Pelottaa tää olotila. Se kuiskii  mulle, että vielä muutama kilo pois ja oon kaunis. Mutta samalla on se ääni, joka muistuttaa siitä, kuinka väsynyt minä ja kroppa ollaan. Että ollaan nuhjusia banaaneita hedelmäkulhon pohjalla. Eikä nahistuminen auta. Se vaan pahentaa siitä. Se nahistuminen pelottaa ja kiehtoo samaan aikaan. 

Mikä mussa on vikana? Miks en vaan vois hyväksyä itseäni tälläisenä kuin olen? Antaisin kilojen tulla takas ja ehkä sitä myötä myös energian ja voiman? 

Tänään mua ahdisti, kun paino oli aamulla 200g, _200 vitun vaivasta grammaa, korkeampi. Ja sitten en syönyt moneen tuntiin. Eikä se ollut kivaa, mutta en osaa enää syödä normaalisti. Käyttäytyä normaalisti. Hymyillä normaalisti.

Odotan huomista (tai tätä päivää). Siitä voi tulla mitä vaan. 

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Täytyy hitto vie päättää, että selviytyykö tästä ite, ottaa kunnon asenteen ja selviytyy. Vai hakeeko apua ja kestää perheenkin reaktion. Mutta saa sitä apua. Ja ottaa kunnon asenteen.

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Sinä iltana hän on vaiti

Tahtoisin itkeä mutta en vain osaa. En nyt. En tässä. Osaan itkeä vai huonoissa väleissä, julkisilla paikoilla. Yksin pimeässä ajatukset huutavat liikaa. Kun nielen sen itkun läheisten seurassa, niin ei se tuu esille yksin. Tahtoisin vaan että se purkautuis.


Etenkin tänään on tullut mietittyä, että kiinnostaako sua ollenkaan, että oliko ensivaikutelma hyvä ja sitten kun aukasin suuni niin sua alko etoa. Alko etoa. Etoa. Etoa. Ja sä vaan tahtoisit mun oksentavan viimesetkin sanat ja olevan hiljaa.


En ole ansainnut ketään. Kaikki ansaitsee parempaa. Putosin juoksuhautaan eikä kukaan voi pelastaa. Vatsaan sattuu, nälkä kaihertaa. Mutta lisään juomista sillä vedessä ei oo kaloreita. Kun syön niin syön suklaata. Paketillisen. Niin kauan että flunssaisena meinaan tukehtua siihen tahmaisuuteen.


Tiistaina on taas näytönpaikka. Näytönpaikka joka on ollut kerran vuodessa kolmen vuoden ajan. Meen vastaanottaan avustuksen niin kuin ne kaikki muutkin. Ne joita vihaan. Ne jotka kattoo aina kylmillä silmillään ja tahtoo mun poistuvan. Tahtoisin edes kerran näyttää, että musta on tullut jotain muuta kuin mitä ne odotti. En näyttäis rumalta, en lihavalta, enkä säälittävältä. Mut taas ne saa aihetta kuiskia.


MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN

päivä on mustempi mustaa

Mun elämä on yhtä pitkää ja jatkuvaa, järjestymätöntä kaaosta. Oon tottunut sanoon vastaan ja vittuileen, mutta ikinä en oo oppinut kestämään vittuilua muilta. Enkä ainakaan huutoo. Rakastan olla kotona, mutta en sillon kun isä on stressaantunut. Sano ykskin väärä sana ja kohta käperryt peiton alle itkien ja peittäen korvia siltä huudolta. Ja tänään paiskottiin tavaroitakin. Kyllä tiedän että oon kusipää, mutta tää on liikaa. Suoraan sanottuna tää vuosi on ollu hirvein ikinä. Kun koetellaan niin koetellaan sitten kunnolla.


Miksi puran tänne asioita? Ja vielä näin yksityisiä asioita? Koska harva lukee tätä, harva tunnistaa tästä. Koska tää on päiväkirja. En osa kirjottaa mitään paperista versioita, enkä normaaleja päivän asioita.


Jos et vastaa nopeasti niin saat olla varma että joudut ylianalysoinnin kohteeks. "se vihaa mua", "sitä ei kiinnosta".... Lista vaan jatkuu. Eikä se ole sun syys. Se on tän pienen ihmismielen vika. Sekaisin päästään.


Päätin alottaa lihotuskuurin. Mutta en mä tahdo. Tahdon olla pienempi. Koska en ansaitse syödä. Tuun rumemmaks päivä päivältä. Eikä muuten osaa hallita itseään. Ja tadaa, tässä taas ollaan.


Ihmiselämän raunioilla on enää hiillosta. Tulkaa pelastaan tai unohtakaa kokonaan.

joskus aikoja sitten olin ihminen...

Kun iltapaino näyttää alle 55. Luonnonjugurtti ja omenakin tuntuu liialta vaikka vatsaa huutaa kipua. Vaikka se aika kuukaudestakin kai tulossa. Mikään ruoka ei tuota hyvää oloa. Paitsi malesialainen. Mutta söin liikaa ja tuli huono olo...fyysisesti.


Kun tahtoisi vaa'an numeron taas pienenvän. Vaikka eihän siinä kai ole järkeä. Mutta mitä pienempi, sitä näkyvämpi lämpinäkyvämpi.


Uskon valheesi ja satutan. Huudat korvaani ja minä vastaan.


Väsyneemmän näköinen päivä päivältä. Siltä se tuntuukin, uskokaa tai älkää.


Kuinka normaalia on pisto sydämessä (fyysisesti), satunnaiset näköhäiriöt. Ja huimaus.


ehkä luulotauti on palannut taloon.

...paino on tippunut melkein 5kg...
...mietin millä järjellä...
...ehkä tää kaikki on ollu vähän liikaa...


Heräsin. Isä on sairaslomalla jo yli kahta viikkoa. Vaari on taas kipeänä. Ne lähtee terveyskeskukseen. Mua pelottaa.


Ja vihaan sitä kun puhutaan syöpäisestä syövästä. Yeah right, kääntäkää veistä haavassa. Ymmärtäkää, että toi ilmaisu saattaa loukata aika montaa.

Hermoraunio heivaa se haulikko

Tänään on ollut huono päivä. Alunperin ideana oli mennä Tampereelle kuuntelemaan luentoo muumeista. Aamulla herätessä tuntu että pää räjähtää, mutta ei fyysisesti. On hankala sanoo koska on viimeks ollu näin huono päivä. Päivä jollon ihmiset ahdistaa, kaupunki ahdistaa, ajatus matkustamisesta ahdistaa. Päädyin sitten jäämään kotiin ja huolehtimaan koulujutuista. Luin kokeeseen, kirjotin neljä ison vihkon sivua äidinkielen tehtäviä ja kolme sivua psykologiaa. Värittelin ajatuskarttoja. Luin psykologian kokeeseen (huonosti huonosti huonlsti). Tein englannin tehtäviä. Ja tietenkin unohdin opiskella ne epäsäännölliset verbit joista on koe huomenna.


Kävin jopa kävelyllä tänään vanhempien, mummun ja koiran kanssa. Söin liikaa, mutta ruoka oli niiin hemmetin hyvää. Selailin kuvia, niitä vanhoja kuvia jossa en oikeasti ees ollu mikään sotanorsu niin kuin nykyään. Ja sillon mä vihasin kroppaani. Kumpa näyttäisin siltä taas (vaikka järki sanoo ettei se tainnu olla tervettä).


Oon tainnu pitkään valehdella että joojoo, nyt menee hyvin. Tosiasiassa mä painan täysillä. En tahdo pysähtyä hetkekskään. Jos televisioo katson niin samalla pitää tehdä jotain hyödyllistä. En anna itelleni lupaa rentoutua. Enkä nukkua. Ainakaan tarpeeks.


Tummat silmänaluset vaan tummenee. Silmäpussit suurenee päivä päivältä. Kyyneleitä ei tuu, mutta mua sattuu. Isä on ollu sairaslomassa, saas nähä miten huominen käynti lääkärillä menee. Ja isällä sentään menee paremmin kun mulla.


Terapiassa on taas unohdettu mut. Olin yhdellä käydillä sen uuden terapeutin luona ja sovittiin uus aika. Sen ajan jouduin sit peruun koeviikon takia, koska rästiin ei parane jättää enää yhtään koetta. Noh, sen jälkeen ei oo terapeutista kuulunu mitään. Ei mulla oo enää mitään järkeä käydä siellä. Ei oo mitään hyötyä käydä kerran kahdessa kuukaudessa. Tää toimii jopa paskemmin kun koulupsykologin käynnit.


Ekaa kertaa elämässäni voin myöntää olevani oikeasti sairausloman tarpeessa. Sen sijaan paahdan eteenpäin. Enkä tiedä mikä meidän kaveriporukan tilanne on. En jaksa sitä enää selvittää. Ja kaverit... Älkää ottako tätä henkilökohtasesti. On pakko myöntää: Oon niin helvetin sairas.


Tää elämä ei kiinnosta. Vaan numerot merkitsee oli ne sitten vaa'an numerot, nukuttujen tuntien määrät tai koulunumerot. Numeroita siellä ja numeroita täällä. Ja sitä mukaa olo pahenee.


Löysin hukkuneen terän. Yritys välttyä siltä punaselta. Mutta varmuuden vuoks säilytän sitä laatikossa. Varmuuden vuoks vaikka tarkotus lopettaa lopullisesti.


Lukeekohan tätä kukaan? Jos lukee niin pitkästä aikaa todellista tekstiä eikä vaan ympäripyöreetä selitystä.


Mummu ikävä sua <3


Miten kaikki voi tuntua näin hankalalta? Ja turhalta? Ja uuvuttavalta?

Sorru perfektionisti Sorru

Mun sisäinen perfektionisti nostaa päätään. Ja kun luulin, että se vaihe oli jo ohi, mutta nyt se palaa entistä pahempana. Tunnistin sen taas liian myöhään. Ehkä tää onkin enemmän luonteenpiirre kuin ohimenevä vaihe.


Saatatte saada musta sellasen kuvan että oon tosi huoleton. "kyllä kaikki järjestyy", "pääasia että tästä selvitään". Kyllä mä näitä teidän kohdalla tarkoitankin. Toivoa on jäljellä, kaikkea ei tarvitse ottaa näin vakavasti.


Sitten taas kun tullaan oikeesti mun kohdalle niin totuus on toinen. Saatan kehua olevani tyytyväinen (esim. kirjoitustuloksiin), mutta tosiassa haukun itseäni. Haukun siitä etten osannut. Olishan mun täytynyt osata paremmin. -olishan mun pitänyt tietää-.


En tiedä kenelle tahdon todella näyttää. Ehkä tahdon näyttää kaikille, kuinka olen päässyt haukkujen ja kaiken paskan yläpuolelle. Eniten kai haluaisin riittää itselleni. Mutta en voi riittää ennenkö olen täydellinen. Jokaisessa asiassa.


Miksi en siis saa parannettua tuloksiani? Ehkä täytyy pikkuhiljaa alkaa myöntämään itselle, että todella olen sairas. Etten voi olettaa itseltäni samaa kuin muilta.


Tiedättekö sen tunteen, kun vanha bestis hehkuttaa yo-kirjoitusten laudatureista ja onnistuneista koreografioista ja täydellisestä hymystä. Ja sä katsot itseäs ja mietit mitä oot saavuttanut elämässäs. Vuosi vuodelta pahenevan olon. Enemmän elinikäisiä arpia. Oot pilannut monen monta ihmissuhdetta.


Täytyykö mun aina esittää vahvaa? Sitä joka ei välitä vaikka muut lyttäis. "Hah, ei ne soinnut ees oo vaikeet!". Mutta mulle on ja siks ei tekis ees mieli soittaa enään. Ei tekis mieli enää kuulua tohon kurssiin. Koska MÄ EN OSAA MITÄÄN.


Mikään ei onnistu. Esitän energistä. Yritän miellyttää kaikkia ja lopulta en miellytä ketään. Tekis mieli katkaista muutama kaverisuhde kokonaan. Ehkä siks, että se ei oo enää entisellään.


Mikään ei oo entisellään. Mikään ei onnistu. Mikään ei riitä. Enkä jaksais enää käydä terapiassa. Eka käyntikerta ja mä en jaksa enää.


Olen kateellinen. Kateellinen teille jokaiselle jolla on joku, jonka kainalossa olla. Jokaiselle jonka ei tarvitse tänäkin yönä nukkua tyhjässä ja kylmässä sängyssä.


Katkeruus ei vie mihinkään, mutta miten siitä pääsee eroon?

Olit kaunis kuin tiikeri jonka raajoja koristi viivat viivojen perään

Ja taas sä isä satutit mua henkisesti. Aluks huusit, kun patterit ei ollu häkämittarissa eikä palohälyttimessä. Joo, turvallisuusriski. Mutta mulla ei ollut mitään hajua et oisin ne ottanu pois. Kai oon ollu liian väsyny.


Anteeksi, kun en tajunnut laittaa erilaista ohjelmaa kuivausrumpuun. En tajunnut, että siellä oli kauluspaitoja. "En mä aina osaa huomioida kaikkee". "kyse ei oo siitä vaan siitä, että osaisit hitto edes kerran huomioida jotain. Mutta ei, et vaan osaa. Kokoajan sun perään täytyy kattoo".


SÄ ET OSAA. Niimpä tietysti. Tiedän, että oon ollut tänään huonolla tuulella. Mutta siihen on syy. Nukun huonosti, oon nukkunut mummun kuoleman jälkeen niin huonosti että sekin itsessään jo itkettää. Tein seitsemän tuntia koulujuttuja. _seitsemän tuntia_. Ja mä en muka osaa ikinä mitään. Ei mua haittais jos oisit näin sanonut vaan kerran. Mutta tätä on jatkunut jo monta vuotta. Hyvinä päivinä oot maailman ihanin isä. Mutta liian usein sä poljet mut lyttyyn.


Kyllä. Tiedän, että olen huono. Etten osaa mitään. Oon ihan paska.


ja taas mä sorruin.


Eikä terapeutista oo kuulunut kuukauteen mitään. Enkä mä enää laita teille viestiä. Hitto vie kun sekään asia ei edisty mitenkään.


Vihaan tätä kaikkea. Todellakin vihaan. Vihaan niin paljon, että söin maailman parasta mutakakkua vähemmän kuin oisin tahtonut.


Käteen sattuu ja kyyneleet sumentaa silmät. En tiedä mitä tehdä. Ihan todella yritän kaikkeni tehdä. Oon pistänyt kaiken energiani jotta tää tilanne parantuis. Mutta ei. En osaa sitäkään. Teen tänkin väärin.

Oon sulle vain historiaa...

Niin. Sä olet poistanut mut arkistoista, blogistasi, mielestäsi... Elämästäsi. Annan sen tapahtua, koska ansaitset parempaa kuin mitä pystyisin koskaan olemaan.


On hankala katsoa kun nautit. Olet sen ansainnut ja samalla häpeän itseäni. Hitto vieköön ansaitset olla onnellinen.


Mulla ei ole ketään. On vain historia ja kaukainen tulevaisuus. Ei ketään halaamassa tai antamassa hyvänyönsuukkoa.


En saisi itkeä ja valittaa, itsehän tein valintani. En mitään menis muuttamaankaan. Tekisin kuitenkin samat virheet myöhemmin.


Juon humalanhakuisesti. Poltan tupakkaa. Kukaan ei estä, ei tahdo. Tuhoan itseäni päivä päivältä enemmän. Kohta ei ole jäljellä enää mitään.


Joka yö toivon sua vierelleni. Esittäydy siis kuka oletkin. Joka yö toivon sua vierelleni.


Hitto. Olen säälittävä.

zombeja odottaa ulkona

Äiti: "oon kyl sitä mieltä, että eiks yks lämmin ateria päivässä riitä".


Jes. Vihdoinkin asiaa. Vaikka sorruinkin tänään syömään karkkia (ja ostamaan askin tupakkaa), on vihdoinkin sellanen olo, että pystyn tähän.








Oikeasti tahtoisin vain jonku estävän. Haluaisin jonkun huomaavaan, mihin ajatuksiin olen taas menossa. Tahtoisin halin. Ja tahtoisin kuulla, että kelpaan.


mutta ei, liian iso.

ja taas mä syön liikaa...

Taas mä söin liikaa...


Oon hemmetin väsynyt. Tahtoisin liikkua, muokata kehooni. Saada sen näyttämään edes siedettävältä, ei näin oksettavalta. Mutta en vaan jaksa. Makaan illat ja yöt ja aamut sängyssä ja toivon vaan haihtuvani pois. Väsyttää, mutten saa unta.


"Hei, ruvetaanko lesboiks?". Oivoi. Sun kanssas voin olla täysin oma itseni. Varmaankaan mikään aihe ei oo kiusallinen. Ja sun kanssas saa nauraa...ja kaataa vedet päällensä...ja riehua koulun katolla. En pärjäis ilman sua. En halua menettää sua ikinä. En voi kuvitella meille koskaan tulevan riitaa. Kuuntelet aina kun on huono päivä. Kuuntelen aina kun sulla on (jos vaan tahdot puhua). Oot mittaamattoman arvokas. Tulevaisuuden ajatteleminen on varmaan aina ollut mulle tosi hankalaa, mutta tulevaisuus kaukana susta ei ees oo mahdollinen ajatus. Kiellän sen. Koska sä oot vaan niin hemmetin kakkapää <3


Ja niin taas tekisi mieli viiltää. Mutta ei, ei ennen syyslomaa. Sisko ei saa huomata.


Ajatukset solmussa eikä kukaan huomaa. Ei ota kädestä, ei kysy mitä kuuluu.


Varjo. Unohdettu. Häipyy näkyvistä. Syö kiltisti lääkkeet, joita kukaan ei ole määrännyt. Nousee ylös, yrittää epätoivoisesti piilottaa tummat silmänaluset. Yrittää näyttää pirteältä. Nauraa mukana.

hylättyjen valtakunta...

Miten aina päädyn lukemaan sun blogias. Ne tekstit sattuu niin hemmetisti.


Sattuu tietää, etten luultavasti tuu oleen ikinä kenellekkään tarpeeksi. Koska opin antamaan yhteistä aikaa? Koska opin olemaan jonkun ihastumisen arvoinen? Koska opin taas luottamaan itseeni? "Teoista on kannettava seuraukset". Joo hitto joo. Ladelkaa vielä vähän itsestäänselvyyksiä!


Syrjäsilmällä te katselette, vahditte etten juo teidän mielestänne liikaa. Salaa moralisoitte, tahdotte mun olevan juomatta. Osaatteko te sitten paremmissa rajoissa juoda?


Tää kaikki tuntuu niin pelleilyltä. Pää sanoo ettei kehenkään voi luottaa, paitsi teihin E ja L. Muihin ei, vaikka tahtoisinkin. Ja tuntuu, että tekin hylkäätte.


Itsekeskeinen. Teidän kiertoilmaisut satuttaa, enkä tiedä pystynkö enää ikinä olemaan seurassanne kuin ennen. Huomionhakuinen. Tai sitten on vaan eri ihmisillä eri tavat purkaa asioita. Et osaa kuunnella. Niin, paska ystävä mikä paska ystävä.


Paino on taas noussu. Mikään vaate päällä ei näytä hyvältä. Norsu. Iho on paskassa kunnossa, mieli vielä paskemmassa. Ahmatti. Niin, eikä osaa lopettaa.


Pyytäkää tuliaisia, en saa niitä tuotua. Sanotte, että ette tahdo muuttuvan, mutta sisimmässänne olette eri mieltä. Tunnustakaa vaan, että olen rasite. "Ei tahota sun muuttuvan mut sun pitäis osata tätä ja tätä ja tätä ja olla tätä ja tätä ja tätä...."


Taas pätkä pelkästään minusta itsestäni. Itsekeskeinen paska!!


"Mä häviän ja haihdun pois ja toivon että mua ei ois. Kaikki tuntuu helpommalta niin.


Miten onni korjataan, paremmaksi paikataan? Päästänkö irti kun on huono jaksamaan?
Miten onni korjataan? En pysty nousemaan.
Jos jo kaikki rikki on katoan vaan pois" 

Tämä polku ei johda hyvään...

Aamu lähti hyvin. Iltapäivällä sorruin läskistelemään. En saanut edes aikaiseksi harrastaa liikuntaa. Vittusaatana.


Juuri kun olin valmis uskaltautumaan puhumaan kehonkuvastani, terapeutti päätti ilmoittaa, että tämä oli viimeinen tapaamisemme. Juuri kun oli alkanut luottaa. Juuri kun oli toipunut tuosta ikuisesta pallottelemisesta.


Ahdistaa ajatuskin mennä pitsan ihmemaahan Italiaan. Jeah, läskipossu, lihoppa vielä vähän lisää!!


Kiemurtelevat kädet vainoo. Ne kietoutuu kaulalle, eikä päästä irti. Ne kituuttaa hengissä. Antaa vain sen verran ilmaa että juuri ja juuri pysyy hengissä. Ne saa anomaan armoa. Armoa ei tipu.

eikö kukaan voisi viedä pois, kaukana täältä ehkä helpompi ois...

Oon taas lihonut. Takas korkeimmassa painossa _ikinä_. Ahdistaa aivan helvetisti, eikä kellekkään voi puhua. Ei terapiassakaan vois kun sitten ne alkais vahtia syömisiä...enkä tahdo syödä enää yhtään enempää. Syön jo nyt liikaa.


Kroppakriisi, niin helvetinmoinen. Liian läskit reidet, liian leveä lantio, liian iso takapuoli, liian iso maha... On niin hankala olla sortumatta viiltelemään. Silti yli kuukausi ilman.


Tahtoisin vain leikata vatsan ja reidet auki ja kaapia kaiken rasvan pois. Sillä tässä kehossa en koskaan tule viihtymään. En koskaan.


On vain yksi vaihtoehto; vähentää syömistä. Ja tällä kertaa hitto vie onnistun. Hankin itsekuria. Oon vihdoinkin taas se pieni tyttö, jolle lähes kaikki vaatteet mahtuu ja jotka näyttää hyvältä.


Peilikuvan tyttö oksettaa ja itkettää. Tää itseinho ei jätä rauhaan. Peilikuvan tyttö oksettaa ja itkettää.


helvetti, täältä tullaan-->


Kukaan ei tiedä mitä tässä elämässä tällä hetkellä tapahtuu. Kaikin puolin syksy joka on repinyt haavat auki. Kukaan ei kuule kun metsässä yksin itkee, huutaa ja hakkaa.


Kuka huomaisi mustelmat, ne pienimmätkin?

epärakastettu

Niinkuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä et on onneton kun ei sieluunsa nää. Niinkuin pieniä polkuja risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä joka sydämessä on kii viiltää syvempään.


Olisi vain pitänyt antaa olla... Ehkä sinun mielestäsi tämä ei vaikuta mihinkään. Mutta kyllä, me ollaan idiootteja.


On niin epärakastettu olo että sattuu fyysisestikin.

Drown

Meinaan sortua.

Ajatukset on sekaisin. Sanat katkeilee.

Oon muuttunut puolen vuoden sisään lähes täysin. 

Eikä tää muutos ole hyvästä.

älä etsi minua

On niin epähaluttu olo, että tekee mieli oksentaa.

On niin paljon stressiä, että tekee mieli hautautua peiton alle.

On niin huono-olo, että tekee mieli satuttaa ja siirtää huomio siihen toisenlaiseen kipuun.


Kun huominen saapuu
älä etsi minua

Itkettää niin paljon, että tekee mieli upottautua vaahtokylpyyn ja lakata hengittämästä.

Kun huominen saapuu
älä etsi minua

On niin epähaluttu olo, että tekee mieli oksentaa.

KUN HUOMINEN SAAPUU
ÄLÄ ETSI MINUA

One sad girl in the mad mad world...

Tahtoisin vain piiloutua kaikilta

ja kaikelta. Piiloutua pahalta.

Piiloutua stressiltä.

Tahtoisin taas olla laiha.

Tahtoisin mahtua vanhoihin farkkuihini.

Olo tuntuu taas niin läskiltä.

Tahtoisin taas, että itku auttaisi

eikä vain pahentaisi oloa.

Tahtoisin piiloutua kaikilta ja kaikelta.

Tahtoisin etenkin piiloutua sinun kanssasi.

(Edes sinä et arvaisi, että juuri sinä olet unelmani).

En kehtaa kertoa sinulle kuinka paljon välitän

muutakuin ystävänä. Voi kumpa olisit mun.

Kyyneleet valuvat taas näppäimistölle.

Pää on tukossa, ajatukset lukossa.

Mä en pääse koskaan ylitse siitä mitä tein hänelle,

mutta kumpa olisin sinulle se ainoa. oikea. Olet upea.

what have i done, i wish i could run

nyt mä ymmärrän, miksi olet hymyillyt mulle. Sä olet moikannut ilosesti.

Oot löytäny uuden näin lyhyessä ajassa. Ja sä hymyilet, sillä sä näät kuinka mua sattuu. Sä hymyilet, sillä sä olet löytänyt jonkun ja minä ryven tässä paskassa jonka itselleni olen aiheuttanut.

Mietin vain, olenko minä läpeensä paha ihminen. Olenko mä ansainnut tälläsen elämän. Kun mikään ei onnistu. Paitsi mokaaminen.

Mua sattuu ja tahdon satuttaa. Missään ei ole enää mitään järkeä.

Näen teidän katseet. Kuulen teidän ajatukset "mitä mä sanoin, ei alkoholi sulle sovi", "sun täytyis oppia hillitsemään itseäsi".

Kerron teille näistä asioista. Hymyillen. Kylmästi. Mutta sisimmässäni mä olen niin helvetin hajalla. Päivä alkaa itkulla ja loppuu itkulla.

MÄ OLEN ANSAINNUT TÄN.

ja yhä lähempänä mä olen tän kaiken päättämistä. Silloinko te olisitte tyytyväisiä?

....

Koska me päästään tästä yli? Päästäänkö koskaan? 

Oon niin väsynyt stressaamaan. Väsynyt kuulemaan jatkuvaa riitelyä. Olkaa jo hiljaa. Äiti ja isä, olkaa jo hiljaa.

Mun huone on sekasin, niin on mun päänikin.

Miten sä voit näyttää niin perkeleen hyvältä? Hymyillä niin kauniisti? Ja mä nään siinä kaikessa omat virheeni ja sen mitä meillä olis voinut olla. Miten sä saat piilotettua sen että satutin? MITEN?

Elämä on hiekkaa lasipurkissa josta ei pääse pois ja pikkuhiljaa hukkuu.

Olo tuntuu taas ulkopuoliselta ja siltä että kisataan taas. Kisataan jostain mitä ei edes tiedetä. Mitä mä olen tehnyt tällä kertaa? Vai oonko tehnyt jotain jota et voi vaan antaa anteeksi?Onko meidän välit kunnossa sun mielestä?

EN JAKSA ENÄÄ.

Haluan olla sun kanssas ja niin kaukana sun luotas. Molempia samaan aikaan. Junnaan paikoillani. Ja kaiken tän ajan välttelen sun katsettas. Mutta nään vaan sut,en muuta.

Olkapään kipu tappaa. Itkettää. Sattuu. Sattuu. Odotan innolla telttaleiriä, sitä nukkumista kovalla maalla. Toivottavasti se on sen arvosta.

Laitapuolen kulkijalle elämä on hutsu.

Everything I do, reminds me of you...

Mä todella vihaan itseäni. Juuri kun oon päässyt jaloilleni, niin koko elämä romahtaa. Eikä tästä voi syyttää muuta kuin itseään. Sattuu niin paljon, ettei edes pysty itkemään.

Sä olet parasta mitä mulle on tapahtunut. Ja mä menin pilaamaan kaiken. Mä menetin sut omalla typeryydelläni. Mitään en oo ikinä katunut näin paljon.

''Kaikki tekee virheitä''. Toiset vaan tavallista enemmän.

Pitkästä aikaa mun tekee mieli lopettaa kaikki kerralla. Kun tää elämä ei vaan multa suju.

Oon mielikuvituksen tuotetta...

Tää kesä on osottanut mulle, että elämä on elämisen arvoista! Oikeasti mä olen elossa ja pystyn nauttimaan.Vielä tuntuu olevan enemmän huonoja kuin hyviä hetkiä, mutta ne hyvät hetket saa jaksamaan. Ja sinä. Sillä olet kaunein maailmassani <3

Muutama viikkoa sitten sorruin viiltelemään pitkästä aikaa. Mutta nyt oon taas saanut hillittyä itseäni. Kyllä mä vielä voitan tän!

On tuntunut pitkään siltä, kuin olisin tummenevien pilvien ympäröimä. Koskaan ei tiedä milloin alkaa kaatosade tai alkaa ukkostamaan. Mutta nyt on alkanut satamaan. Vesi huuhtoo pahat ajatukset pikkuhiljaa pois. En mä sateessakaan jaksaisi kokoajan seisoa, mutta ainakin tiedän että sade helpottaa tulevaisuutta. 

Ei hitto mä olen vielä elossa ja ylpeä siitä!

Antakaa mun nukkua maailma pois kokonaan...

54.9kg. Mä en tiedä mitä ajatella. Pieni osa musta on onnellinen, että paino on laskenut. Ja sitten se toinen osa on peloissaan. Se mörkö alkaa taas tiukentaan otettaan. Mä hukun.

Ystävien seurassa oon tosi iloinen ja rupettalen kaikkea, mutta heti kun en oo niiden lähellä niin maski häipyy pois. Jäljellä on vaan koppava, hemmetin väsynyt ja itkuinen tyttö. Pelottaa, kun ollaan lähdössä äidin kanssa heinäkuussa kahdestaan lomalle ja ollaan tässä reilun viikon sisällä riidelty jo kolme kertaa tosi pahasti. Ekan kerran otin hatkat, lähdin skootterilla kotoa. Tokalla ja kolmannella kerralla (eli tänään) itkin niin paljon, etten meinannut saada happea. Toisaalta se matka voi olla kokemus, joka lähentää meidän välejä.

Se mitä nykyään teen: makaan sängyllä ja oon joko koneella tai luen kirjaa. Syön jos jaksan. Liikun jos jaksan. Siivoan jos jaksan. Tai no ei se sinänsä jaksamisesta ole kiinni, vaan siitä etten vain kykene. 

Niin se taas huutaa 

Huutaa mun päähän niitä sen suloisia

ja samalla karmeita asioita

Se lupaa olla ystävä taas

kunhan en jätä sitä enää pois

Se haluaa olla mun kanssa

joka päivä ja jokaikinen yö

Et ota enempää sitä leipää

Otit silti, idiootti

Ens kerralla sä parannat tapas

Game is on again

Se nauraa, hymyilee

Se saa mut tunteen itseni arvokkaaks

ja seuraavassa hetkessä täysin arvottomaks

Herään aamuviideltä ja käyn vessassa

Mietin hetken oonko menny sekasin

En meinaa saada unta enää uudestaan

Mutta aamupäivällä herätessä

Saan tietää nähneeni oikein

Ambulanssi oli mummulan pihassa

Ne vei sen taas sairaalaan

Äiti sanoi viime viikolla

Että näyttää kyllä siltä ettei mummu näe

se ei tuu näkemään mun ylioppilasjuhlia

Ja äiti sanoo, että katsotaan nyt edes

tuleeko musta ylioppilasta

Se saa mut tunteen itseni vielä huonommaks

kuin mitä mä oikeasti olen

En jaksa enää kyyneliä ja tätä kipua

En jaksa ihmisten ivailevia katseita

''SÄ OLET VAAN LAISKA PASKIAINEN''

Ja taas mä itken

Antakaa mun nukkua maailma pois kokonaan.

Selfharmstory

!!Tässä postauksessa tulee olemaan kuvia mun viilloista/arvista ja tarinaa mun itsetuhoisuudesta. Jos koet tän olevan haitaksi itselles niin jätä tää postaus kokonaan välistä!!

Tein ensimmäisen viillon muistaakseni seiskaluokalla. Oli ollut aika rankka koulupäivä (olin taas joutunut kiusaamisen kohteeksi). Olin yksin meidän keittiössä ja yhtäkkiä mulla vaan ''pimahti'' päässä. Menin veitsilaatikon luo ja tein yhden viillon käteeni. En edes tajunnut mitä olin tehnyt. Kyseisen termin ''viiltely'' opin varmaankin kasiluokalla. Silloin kiusaaminen paheni.

Yläasteella viiltelin, mutta se oli suurimaks osaks ihan kontrollissa. Tein sitä tosi harvoin, välillä jopa yli puolen vuoden taukoja. Mutta lukioon tullessa mun ahdistus lisäänty. Viiltely karkas käsistä viime kesänä...Etenkin noi reidet on edelleenkin aika rumannäköset. Jos mä saisin palata ajassa takasinpäin, yrittäisin kaikilla tavoin estää itteäni viiltelemästä! 

EN todellakaan ole ylpeä näistä kuvista, mutta haluan todistaa sitä, että vaikka täällä blogissakin oon kirjotellut tosi huolestuttavista mielialoista niin oon pitänyt tosi paljon sisälläni. Oon ollu/oon vieläkin enemmän sekasin kun uskottekaan. Ystäville oon purkanut vaan murto-osan asioistani, ammattiauttajille vaan pintaraapaisun. Mä olen aivan hemmetin sekasin. Nyt onneks kolme viikkoa ilman viiltelyä!! 

Onneks suurin osa viiltoarvista on lähes näkymättömiä, mutta on myös niitä, jotka ei tuu ikinä lähtemään pois. Mutta nyt kaks viikkoa ilman!

Huomenna alotetan mielialalääkkeet. Apua. 

On eräs ihminen, joka on opettanu mut taas hymyileen ja nauraan uudestaan. Onko toivoa vielä jäljellä?

Mä sain eilen siivottua...Sain siivottua ilman minkäänlaisia kehotuksia. Jopa ennen kun äiti tuli kotiin.

Tänään:

Äiti: Aiotko sä lukea noita vanhoja lehtiä??

(Olin kuskannu ne eilen mun huoneeseen, jotta tekisin itelleni jonkinnäkösiä ''tsemppilappusia'')

Minä: Joo :)
Äiti: Et sitten sotke täällä!

(Mua alko ahdistaan, niinkun aina jos sanotaan että jotain pitäis tehdä tai että mulla on jotain velvollisuuksia. Varsinkin alko ahdistaan se kun juuri edellisenä päivänä oon saanu siivottua huoneen niin tullaan siitä kuittaileen...)

Minä: No en en. Mua ärsyttää kun tuntuu ettet sä ikinä sano mitään positiivista. Kaikesta täytyy vääntää jotain negatiivista. Ja mä juuri eilen siivosin tän huoneen ja tää on siisti!
Äiti: No ihan sama mitä sanon niin et kuitenkaan kuuntele.

(Voi kumpa tietäisit. Mä kuuntelen sun jokaikisen sanas tarkkaan. Jokaikisen. Painan ne mieleeni ja mietin niitä. Tuntuu vaan turhalta vastata. Kun et sä kumminkaan kuuntele.)

(Isä oli reissussa ja tuli vasta vähän aikaa sitten kotiin. Sain käytyä lenkillä ja vielä mummulassakin tänään aikasemmin!!)

Isä: Moikka! Mitä kuuluu?

Minä: Ei mitään (vastasin tosi surullisen kuulosella äänellä)

Isä: Ajattelitko sä maata sängyssä koko päivän?

Minä: Laita ovi kiinni

Tähän tää on nykyään menny. Vanhemmat olettaa, että mä en kuuntele niitä. Mutta  mä muistan jokaisen sanan mitä ne mulle on sanonu. Vaikka oikeastaan haluaisin unohtaa. Haluaisin vaan unohtaa ne kylmät ja ilkeät sanat.

Mä olin vielä joskus niiden tyttö. Äidintyttö. Isäntyttö. Ja mä olin ylpeä ja rakastin mun vanhempia. Kyllä mä vieläkin rakastan. Mutta nykyään mä vaan toivon etten olis kotona. Että olisin missä tahansa muualla kuin niiden seurassa. Siksi mä lukittaudun mun huoneeseen. Kun musta tuntuu että ne ei rakasta mua. Että oon niille vaan tyhjänpantti. Oon tyttö jolla oli tapana auttaa innokkaasti kotitöissä. Olin tyttö joka oli meistä sisaruksista vanhemmille kiltein. 

''Mä häviän ja haihdun pois ja toivon että mua ei ois''.

Musta tuntuu siltä kun voisin vaan kadota niiden elämästä. Ainakin sais haluamansa. 

Mä yritän hymyillä peilikuvalleni, mutta purskahdan entistä vuolaampiin kyyneliin.

haluan vaan pois

Mä mietin monta tuntia ja vihdoin jaksoin raahautua keittiöön syömään. Mutustelin banaanin, söin mandariinia. En kokonaan, koska niiden palasten ''siistiminen'' oli liian vaivalloista.

Pitäis kai olla tyytyväinen kun on lähes täydellinen leiriviikonloppu ollut takana. Mutta en mä vaan... Mä en jaksa hymyillä enää. En jaksa puuhailla kotona. En jaksa tehdä rästiläksyjä. En vaan jaksa. Enkä mä ole laiska. Oikeestaan en vaan pysty.

Tuntuu siltä kuin roikkuisin jonkun kielekkeen reunalla. Vaan yhden sormen varassa. Se sormi ei kannattele enää kauaa. Putoan.

Elämästäni osa 1

Sain tänään otettua melatoniinit. Sain su-ma välisenä yönä selitettyä lähes elämäntarinan ystäville. Ja ne vihdoinkin ymmärsi. Ymmärsi edes osittain miks tunnen näin. Miks olen tällänen. Miks käyttäydyn näin. 

Oltiin viidennellä luokalla. Meillä oli yökylävappubileet kavereiden kanssa. Kaikki meni hyvin kunnes tuli aamu ja piti alkaa siivoamaan. Kaikki oli vähän huonolla tuulella ja ilmeisesti oli ollut kavereiden kans jo jotain pientä kränää. Mä katselin mun kynsiä samalla kun mietin mitä alkaisin siivoamaan. 

''DIIVA KATSELEE KYNSIÄÄN''.

Se oli sillon niin liikaa. Siskoni oli tullut hakemaan minua mönkijällä kaveriltani. Minä kuitenkin suuttumisreaktiona lähdin juoksemaan pihalle, tielle ja kohti kotia. Tunnetusti kuntoni on aina ollut järkyttävän huono ja kyseiset kaksi tyttöä saivat minut kiinni. He ottivat käsistäni kiinni ja alkoivat raahata minua takaisin ''juhlapaikalle''.

Tietynlaisena ahdistusreaktiona, kaksi yhtä vastaan-tilanteessa, aloin rimpuilemaan pois. Voimani eivät kuitenkaan riittäneet irti pääsemiseen. Aloin potkia tyttöjä nilkkoihin ja lopulta kun sain toisen käteni irti, löin toista käsivarteen. En nähnyt muuta keinoa päästä irti otteesta. Minua ahdisti liikaa. 

Pelästyin mitä olin tehnyt ja tyttö jota olin lyönyt suuttui (tottakai). Sisko yritti selvitellä ja rauhotella tilannetta. Juteltiin vähän aikaa ja lopulta sovittiin. Lähdin helpottunein mielin kotiin.

Seuraavana koulupäivänä menin tervehtimään ystäviäni koulun pihalla. Kukaan ei vastannut tervehdykseeni. Tuntui kuin keuhkoistani olisi isketty ilmat pihalle. Tyttö jota olin lyönyt, oli käännyttänyt koko koulun minua vastaan. Riidan sopiminen oli vain esitystä isosiskoni edessä. Kaikki katsoivat kylmästi minua. Raivokkaasti. Siitä päivästä alkoi noin kuukauden mittainen eristäminen. Mulla ei ollut ketään. Eikä opettajat huomannu mitään (vaikka koulussa olikin vain 24 oppilasta).''

Olisin voinut hoitaa tilanteen toisinkin. Antanut niiden raahata mut sinne sisällä. Mutta sillon mä en ollut vielä alistunut. Mä pidin puoliani. Silti en vielä useampaan vuoteen tajunnut, kuinka tanssin niiden tyttöjen pillin mukaan. Hävettää tuo väkivaltaisuus. Mä menin paniikkiin. 

Ajattelin alkaa kirjottamaan ''tarinaa'' mun elämästä tälläsinä pieninä pätkinä. Näitä asioita on pakko saada jotenkin käsiteltyä ja koska en pysty puhumaan ammattiauttajille kun ei niitä aikoja saa niin olkoon tää se väline. 

Kyllä olen ansainnut sen, että ei enää edes kysytä miksi käyttäydyn näin. Olen ansainnut sen, ettei tulla kysymään mikä hätänä. Itsehän olen sanonut haluavani eristäytyä. Olen tähän kaikkeen syyllinen. Mutta luulin, ettei ystävät luovuttais toisistaan näin helpolla. Mutta kun MÄ OLEN ANSAINNUT TÄN! 

Alan oleen tosi epätoivonen. En saa edes feikattua hymyä. Peilistä tuijottaa joku, joka en ole minä. Se on niin ilmeetön. Ja samalla niin kipua täynnä. Se huutaa apua ja samalla on tyynenrauhallisen näköinen.

Mikään aikasempi ei oo ollu mitään tähän verrattuna. Tähän kipuun ja samalla tunteettomuuteen. Tää olo on jotain sanoinkuvailematonta. Enkä mä jaksa. Niin pitkään oon yrittäny pitää pään pystyssä. Oon yrittänyt elää. Mutta mä en enää tiedä, koska murrun. Tai oikeestaan tää murtuminen on jo alkanut. 

Mä työnnän muut luotani. Jopa mun siskoni. Mulla on niin paha olla, etten enää pysty rauhottuun. 

Niin paha olla että oksettaa. Mä tarvisin tukea. 

Mitä mä vielä täällä teen?

Jos joku lukee tätä blogia niin ilmottaa. Nyt heti. 

Mitä mä vielä täällä teen? oon vaan niin turha. Sanokaa joku tosissanne, että mulla on jotain arvoo. Koska mä en enää jaksa. On vaan niiin paha olla. Eikä kukaan nää. Ei huomaa. Ei ne välitä. 

VITUN TURHA JA ARVOTON IHMISPASKA.

Kello kaks ja aamuyö, unettomuus tunteetonta syö

Pitäisi putsata meikit. Puhdistusliinat ovat kahden metrin päässä. Mutta kun en mä vaan jaksa. Tuijotan ruutua tuijottamatta mitään. Muistot putkahtelevat mieleeni niin hemmetin kipeinä. Rintaa pistää. Yövaatteet ois kai hyvä pistää päälle. Kello yksi neljäkymmentäkolme. 

Yritän olla pelkäämättä. Mutta kun se saakelin mieli ei vaan toimi niin. Kun yrittää olla pelkäämättä mitään, alkaa ajattelemaan kaikkea ja yhtäkkiä pelkääkin vielä enemmän. Sängystä nouseminen on mahdottomuus. Mutta kun ne meikit pitäisi putsata. Kello yksi neljäkymmentäviisi.

Niskat ovat jumissa. Niin myös selkä ja hartiat. Särkylääkkeetkään ei enää auta, eikä lämpötyyny. Kun mä nousen, tunnen sellasta kipua ja särkyä, että voisin jäädä ikuisesti peiton alle makoilemaan. Mutta kun se on se juttu joka aiheuttaa sitä jumia. Kello yks vitun nelkytäkuus.

Tekis mieli nostaa toi pyyhe tosta lattialta joka on siinä lojunut eilisestä asti. Mutta kun se on vaan niin ylitsepääsemättömän hankalaa. Vasenta sääreä särkee. Oon selvästi hajottanut sen eilen. Enkä edes tiedä miten. Minuutit vaan matelee. Miksen mä ole saanut otettua melatoniinia viikkoihin? Miksen mä malta mennä nukkumaan vaikka se on se ainoa hetkellinen stressitön aika päivästä? Kello on yksi ja neljäkymmentäyhdeksän.

Yritin siivota viikonloppuna. Epäonnistuin aika huolella. Uuden pussilakanan sain laitettua. Ilman aluslakanaa oon nukkunu tän viikon. Ei vaan pysty. Soitinkin on lattialla aika suojattomasti. Se ei edes ole vielä mun. Toivon vaan etten tuu astuun sen päälle. Kello on yhdeksää vaille kaksi. 

Pitäisi kai muistaa syödä. Mutta en mä ole päässyt nousemaan tästä sängystä sitten iltaseitsemän. Liian vaivalloista. Tunnen olevani kuin joka pölypallero nurkassa. Oon vaan kuollutta ihosolukkoa. Huoneeseen kannettu imurikin muistuttaa siivouksesta. Alan tulla heikoksi. Kello on yks ja viisikytneljä.

On vaan hemmetin tyhjä olo. En mä tunne mitään. Paitsi särkyä. Ja tietty kipua. Valo paistaa suoraan silmiin mutten jaksa vaihtaa asentoa. Yliarvostettua touhua sellanen. Rippiristin lukko on väärinpäin. Mutta en mä sitäkään jaksais suoristaa. Turha vaiva. Kello yksiviisikymmentäkuusi.

Ehkä mä yritän nukkua. Tai jaksaa käydä vessassa. Tai vihdoinkin pestä ne meikit. Vaihtaa yöpaidan. Tai vaan olla ja tuijottaa kaukaisuuteen. Mutta en mä tunne mitään.

Nyt se sitten on kai virallista. F32.1. En oikeen tiedä miten suhtautua. Samalla ajattelee ettei tämä voi olla totta. En tämä voi olla minä. Mutta samalla totean ettei se yllätyskään ollut. 

Ne pistää mut odottamaan syksyä. Silloin vasta pääsen terapiaan. Ei ne tosiaan nää, etten jaksaisi elää. Että jokainen päivä on taistelua. Ja ne siirtää sitä syksyyn. Liian pitkä jono.

Mulle luvattiin joulukuussa että asiat tulee järjestymään. Luvattiin, että pian saan pitkäaikaisen hoitosuhteen. Mihin tämä on mennyt? Koko vuoden aikana olen käynyt kerran lääkärissä ja kaksi kertaa mielenterveystyöntekijällä (täyttänyt papereita, ne ei edes olleet hoitavia käyntejä). En ole päässyt kohta viiteen kuukauteen oikeasti puhumaan asioista. En jaksa tälläistä pompottelua. Mä olen helvetti äärirajoilla. Mitä mä voin tehdä? Tuntuu että kukaan ei kuule eikä kuuntele. MÄ EN VAAN JAKSA.

Viiltely on taas riistäytynyt käsistä. Ei mulla ole muuta keinoa hallita sitä ahdistusta. Mä olen aivan hysteerinen jokaikinen koulupäivä. Niiiin paljon sosiaalisuutta ja stressia ja erilaisia tunteita etten vaan pysty rauhottumaan. Itken ja nauran samaan aikaan. En pysty keskittymään yhtään koulutunneilla. Koulupäivän jälkeen vaivun horrokseen. Siihen ahdistuneisuuteen, vihaisuuteen ja itkuisuuteen. En jaksa enkä etenkään KYKENE tekemään mitään. Huoneen siivous vaan lykkääntyy. En saa luettua kokeeseen. Välttelen kaikkia velvollisuuksia viimeiseen asti. 

Mun parhaat ystävät kehuu aina muiden kuvia, mutta ei mun. Ne ei jaksa nähdä mua. Jos alotan jonkun keskustelun wa:ssa kukaan ei kommentoi siihen mitään. Sitten ne vaan alottaa itse uuden aiheen. Ne ei jaksa nähä mua. Ne välttelee mua viimeseen sekuntiin. Enkä mä jaksa olla niille sosiaalinen. En jaksa esittää etteikö musta tuntuis siltä etten enää kuulu porukkaan. Niillä olis niin paljon parempi ilman mua. Oon jopa ollut hiljaa mun asioistani kerrankin. Oon avautunut vaan kahdelle henkilölle. Ja niillekin vain päällisin puolin. Mutta mä olen räjähtämäisilläni. Kuulumattomuuden tunne. Eivät ne halua mua seuraansa. Ne on mieluummin muiden kanssa. Muut saa ne hyvälle tuulelle, mä vaan vitutan.

Onneks on tää eräs, joka piristää mua<3!!

Perheasiat menee ihan perseelleen. Nekin tuntuu vihaavan mua. Oon saanut pelkkää negatiivista kommenttia niiltä. Isä on haukkunut. Äiti myös. Enkä mä näytä sitä että mua sattuu. Oon vaan kokoajan vihasen näkönen. Tuijotan ikkunasta ulos. Pidän mykkäkoulua. Mutta mua sattuu.

Kukaan ei tiedä mun todellista tarinaa. Ei sitä voi kirjoittaa. Ei sitä voi kertoa.

Kaikki tuntuvat vähättelevän mun ongelmiani. Uskoisko ne sitten jos mua ei enää olis? Uskoisko ne vihdoinkin? Onko täällä enää ketään joka välittää? Onko ketään joka rakastaa? Onko ketään ystävää? Kuuleeko kukaan? 

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?

Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.

Chisu-Yksinäisen keijun tarina

Kuuroihin korpiin huutoni hukkuu Ei edes kaiku vastaa En löydä oikeaa polkua Etkä sinä voi tulla vastaan

Minusta viis täällä veisataan

Broken

Romahdus koulussa. Neljän ja puolen tunnin yöunet eivät olleet kovin järkevä idea. Mutta sain jutella hänelle. En malttanut mennä unille. 

Kerrankin omia kuvia, hui! 

Puhu äänellä jonka kuulen...

Ahdistus kropasta on kasvanut aivan älyttömän suureksi. Kaikki ystäväni ovat minua laihempia. Heillä on lihaksia ja hyvä kunto. He ovat kauniimpia. Heille menevät pienemmät farkut. Minä tursuan kaikista vaatteista ulos. Heitä pyydetään kameran eteen. Heitä kehutaan kauniiksi ja upeiksi. He kehuvat toistensa ulkonäköä. Minusta ei sanota sanan sanaa. OLEN RUMA. Olen se rumin ja ällöttävin ja kamalin ihminen. Ystäväni ovat muiden mielestä upeita. Minä vain olen. En edes ole mitään. He eivät halua viettää aikaa kanssani. Ystäväni pärjäisivät ilman minua. Heillä olisi paljon parempi ilman minua. KAIKILLA OLISI PAREMPI ILMAN MINUA.

Eräs ihminen on kiinnittänyt huomiona näiden viime päivien aikana. Onko minulla mahdollisuus? Ainakin juttua riittää. Hän on erilainen ja siksi ihana. Onko meillä mahdollisuutta? Minulla on tunne, että tarvitsen sinua. Ystävilleni en voi mitään kertoa. Haluan olla varma ennenkö kukaan saa kuulla mitään. HÄN ON IHANA!

Ystävilläni on liikaa murheita, perheelläni vielä enemmän. En minä voi kertoa todellisista tunteistani. Minun täytyy olla vahva ja elämäniloinen. Todellisuudessa olen heikko ja kuolemanväsynyt. Viiltely on taas riistäytynyt käsistä. Kun saavutus ilman viiltelyä on viisi päivää. Eihän minulla ole ongelmia... Valitan vieläkin turhasta. Vain yksi ystävä ymmärtää _täysin_ mitä käyn läpi. Hän on korvaamaton tuki. En kuitenkaan halua rasittaa häntä liikaa, hän on superrakas<3

Pidän kii tästä kaikesta ettei kyyneleet katoa

Jos mä saisin valita. Jos mä vaan saisin valita uudelleen niin jättäisin ostamatta teriä, laastareita. Jos mä vaan voisin mä pyyhkisin nää arvet reisistä, nilkoista, käsistä. Mutta mä en voi. 

Jos vaan voisin, olisin joku muu. Nauraisin ja hymyilisin. Eikä olis näitä mielialanvaihteluja, äärirajoilla kulkemista. Jos mä vaan voisin olisin välillä rauhassa. Mutta minuutissa mun mieliala vaihtelee hysteerisestä itkusta hysteeriseen nauruun. Kertokaa mitä tää on?

Peilistä tuijottaa välillä kaunis tyttö. Mutta yleensä tekis mieli hakata se peili mäsäksi. Repiä hiuksista. Enkä mä sitä oikeasti halua. Välillä vaan pelottaa että toteutan ne ajatukset oikeasti. Koska mun kontrolli loppuu? Koska mä annan vallan tälle kaikelle? Toivottavasti en koskaan.

The quiet scares me 'cause it screams the truth...

Perjantaina oli wanhat. Oli superkiva päivä. Paitsi se kun kuulin etten ole tervetullut. Ja kun kaveriporukka vaan vältteli mua. Ne ei halunnut olla mun kanssa. Romahtaminen. Itkua varmaan yli puoli tuntia. Istu lattialla. Vesiputous.

Koko viikonlopun ajan on ollu ristiriitaset fiilikset. En jaksaisi enää. Yhden viikon aikana tapahtunut varmaankin enemmän kaikkea paskaa kuin koko elämän aikana. En vaan jaksa.

Jos olisin joku muu niin en mä jaksaisi itseäni. Käskisin mun tappaa itseni. Ei kukaan jaksa. Kaikki vihaa. Kylmiä katseita. ''Se on sekasin''. ''Ei sillä oo mitään ongelmia''. Vois tulla kaapista ulos...

Im back

Nyt oli pakko tulla tänne kirjottamaan ja avautumaan. Luultavasti lähes kaikki on tän blogin unohtanu joten nyt taas uskallan kirjottaa kun niin moni ei lue. Tässä melkein kahden kuukauden aikana on tapahtunut paljon.

-Koulupsykologi soitti vanhemmille. Sain lähetteen eli pitäisi varmaankin jo tämän kuukauden aikana saada pidempiaikainen hoitosuhde.
-Viiltely alkoi uudestaan ja paljon pahempana kuin ennen. Käsi on lähes parantunut, mutta parin päivän takainen ahdistus johti siihen, että reiteni näyttävät melkein tiikeriltä.
-Seurustelusuhde päättyi.
-Olin kusipää ja pilasin yhden elämäni tärkeimmistä ystävyyssuhteista.

Nyt kun vihdoin oikeasti haluan apua niin sitten sitä on niin hemmetin hankala saada apua. Tuntuu ettei kukaan ota tosissaan. Täytyykö siis alkaa huutamaan kuinka ei enää jaksa elää? Laittaako ne sillon vauhtia? Huomaako ne sillon mut? KUULEEKO KUKAAN?




Tää kipu kietoutuu jokaiseen kehonosaan. Sydämenlyönnit tykyttää aivoissa. Ahdistus kasvaa ja voimistuu. Mutta hei, mä pärjään. Pärjään niinkun aina olen.

Huoneen lattialla on punainen lammikko. Kukaan ei huomaa.