Mun elämä on yhtä pitkää ja jatkuvaa, järjestymätöntä kaaosta. Oon tottunut sanoon vastaan ja vittuileen, mutta ikinä en oo oppinut kestämään vittuilua muilta. Enkä ainakaan huutoo. Rakastan olla kotona, mutta en sillon kun isä on stressaantunut. Sano ykskin väärä sana ja kohta käperryt peiton alle itkien ja peittäen korvia siltä huudolta. Ja tänään paiskottiin tavaroitakin. Kyllä tiedän että oon kusipää, mutta tää on liikaa. Suoraan sanottuna tää vuosi on ollu hirvein ikinä. Kun koetellaan niin koetellaan sitten kunnolla.
Miksi puran tänne asioita? Ja vielä näin yksityisiä asioita? Koska harva lukee tätä, harva tunnistaa tästä. Koska tää on päiväkirja. En osa kirjottaa mitään paperista versioita, enkä normaaleja päivän asioita.
Jos et vastaa nopeasti niin saat olla varma että joudut ylianalysoinnin kohteeks. "se vihaa mua", "sitä ei kiinnosta".... Lista vaan jatkuu. Eikä se ole sun syys. Se on tän pienen ihmismielen vika. Sekaisin päästään.
Päätin alottaa lihotuskuurin. Mutta en mä tahdo. Tahdon olla pienempi. Koska en ansaitse syödä. Tuun rumemmaks päivä päivältä. Eikä muuten osaa hallita itseään. Ja tadaa, tässä taas ollaan.
Ihmiselämän raunioilla on enää hiillosta. Tulkaa pelastaan tai unohtakaa kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti