Tahtoisin itkeä mutta en vain osaa. En nyt. En tässä. Osaan itkeä vai huonoissa väleissä, julkisilla paikoilla. Yksin pimeässä ajatukset huutavat liikaa. Kun nielen sen itkun läheisten seurassa, niin ei se tuu esille yksin. Tahtoisin vaan että se purkautuis.
Etenkin tänään on tullut mietittyä, että kiinnostaako sua ollenkaan, että oliko ensivaikutelma hyvä ja sitten kun aukasin suuni niin sua alko etoa. Alko etoa. Etoa. Etoa. Ja sä vaan tahtoisit mun oksentavan viimesetkin sanat ja olevan hiljaa.
En ole ansainnut ketään. Kaikki ansaitsee parempaa. Putosin juoksuhautaan eikä kukaan voi pelastaa. Vatsaan sattuu, nälkä kaihertaa. Mutta lisään juomista sillä vedessä ei oo kaloreita. Kun syön niin syön suklaata. Paketillisen. Niin kauan että flunssaisena meinaan tukehtua siihen tahmaisuuteen.
Tiistaina on taas näytönpaikka. Näytönpaikka joka on ollut kerran vuodessa kolmen vuoden ajan. Meen vastaanottaan avustuksen niin kuin ne kaikki muutkin. Ne joita vihaan. Ne jotka kattoo aina kylmillä silmillään ja tahtoo mun poistuvan. Tahtoisin edes kerran näyttää, että musta on tullut jotain muuta kuin mitä ne odotti. En näyttäis rumalta, en lihavalta, enkä säälittävältä. Mut taas ne saa aihetta kuiskia.
MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti