Tänään on ollut huono päivä. Alunperin ideana oli mennä Tampereelle kuuntelemaan luentoo muumeista. Aamulla herätessä tuntu että pää räjähtää, mutta ei fyysisesti. On hankala sanoo koska on viimeks ollu näin huono päivä. Päivä jollon ihmiset ahdistaa, kaupunki ahdistaa, ajatus matkustamisesta ahdistaa. Päädyin sitten jäämään kotiin ja huolehtimaan koulujutuista. Luin kokeeseen, kirjotin neljä ison vihkon sivua äidinkielen tehtäviä ja kolme sivua psykologiaa. Värittelin ajatuskarttoja. Luin psykologian kokeeseen (huonosti huonosti huonlsti). Tein englannin tehtäviä. Ja tietenkin unohdin opiskella ne epäsäännölliset verbit joista on koe huomenna.
Kävin jopa kävelyllä tänään vanhempien, mummun ja koiran kanssa. Söin liikaa, mutta ruoka oli niiin hemmetin hyvää. Selailin kuvia, niitä vanhoja kuvia jossa en oikeasti ees ollu mikään sotanorsu niin kuin nykyään. Ja sillon mä vihasin kroppaani. Kumpa näyttäisin siltä taas (vaikka järki sanoo ettei se tainnu olla tervettä).
Oon tainnu pitkään valehdella että joojoo, nyt menee hyvin. Tosiasiassa mä painan täysillä. En tahdo pysähtyä hetkekskään. Jos televisioo katson niin samalla pitää tehdä jotain hyödyllistä. En anna itelleni lupaa rentoutua. Enkä nukkua. Ainakaan tarpeeks.
Tummat silmänaluset vaan tummenee. Silmäpussit suurenee päivä päivältä. Kyyneleitä ei tuu, mutta mua sattuu. Isä on ollu sairaslomassa, saas nähä miten huominen käynti lääkärillä menee. Ja isällä sentään menee paremmin kun mulla.
Terapiassa on taas unohdettu mut. Olin yhdellä käydillä sen uuden terapeutin luona ja sovittiin uus aika. Sen ajan jouduin sit peruun koeviikon takia, koska rästiin ei parane jättää enää yhtään koetta. Noh, sen jälkeen ei oo terapeutista kuulunu mitään. Ei mulla oo enää mitään järkeä käydä siellä. Ei oo mitään hyötyä käydä kerran kahdessa kuukaudessa. Tää toimii jopa paskemmin kun koulupsykologin käynnit.
Ekaa kertaa elämässäni voin myöntää olevani oikeasti sairausloman tarpeessa. Sen sijaan paahdan eteenpäin. Enkä tiedä mikä meidän kaveriporukan tilanne on. En jaksa sitä enää selvittää. Ja kaverit... Älkää ottako tätä henkilökohtasesti. On pakko myöntää: Oon niin helvetin sairas.
Tää elämä ei kiinnosta. Vaan numerot merkitsee oli ne sitten vaa'an numerot, nukuttujen tuntien määrät tai koulunumerot. Numeroita siellä ja numeroita täällä. Ja sitä mukaa olo pahenee.
Löysin hukkuneen terän. Yritys välttyä siltä punaselta. Mutta varmuuden vuoks säilytän sitä laatikossa. Varmuuden vuoks vaikka tarkotus lopettaa lopullisesti.
Lukeekohan tätä kukaan? Jos lukee niin pitkästä aikaa todellista tekstiä eikä vaan ympäripyöreetä selitystä.
Mummu ikävä sua <3
Miten kaikki voi tuntua näin hankalalta? Ja turhalta? Ja uuvuttavalta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti