Kyllä olen ansainnut sen, että ei enää edes kysytä miksi käyttäydyn näin. Olen ansainnut sen, ettei tulla kysymään mikä hätänä. Itsehän olen sanonut haluavani eristäytyä. Olen tähän kaikkeen syyllinen. Mutta luulin, ettei ystävät luovuttais toisistaan näin helpolla. Mutta kun MÄ OLEN ANSAINNUT TÄN! 

Alan oleen tosi epätoivonen. En saa edes feikattua hymyä. Peilistä tuijottaa joku, joka en ole minä. Se on niin ilmeetön. Ja samalla niin kipua täynnä. Se huutaa apua ja samalla on tyynenrauhallisen näköinen.

Mikään aikasempi ei oo ollu mitään tähän verrattuna. Tähän kipuun ja samalla tunteettomuuteen. Tää olo on jotain sanoinkuvailematonta. Enkä mä jaksa. Niin pitkään oon yrittäny pitää pään pystyssä. Oon yrittänyt elää. Mutta mä en enää tiedä, koska murrun. Tai oikeestaan tää murtuminen on jo alkanut. 

Mä työnnän muut luotani. Jopa mun siskoni. Mulla on niin paha olla, etten enää pysty rauhottuun. 

Niin paha olla että oksettaa. Mä tarvisin tukea.