Nyt se sitten on kai virallista. F32.1. En oikeen tiedä miten suhtautua. Samalla ajattelee ettei tämä voi olla totta. En tämä voi olla minä. Mutta samalla totean ettei se yllätyskään ollut. 

Ne pistää mut odottamaan syksyä. Silloin vasta pääsen terapiaan. Ei ne tosiaan nää, etten jaksaisi elää. Että jokainen päivä on taistelua. Ja ne siirtää sitä syksyyn. Liian pitkä jono.

Mulle luvattiin joulukuussa että asiat tulee järjestymään. Luvattiin, että pian saan pitkäaikaisen hoitosuhteen. Mihin tämä on mennyt? Koko vuoden aikana olen käynyt kerran lääkärissä ja kaksi kertaa mielenterveystyöntekijällä (täyttänyt papereita, ne ei edes olleet hoitavia käyntejä). En ole päässyt kohta viiteen kuukauteen oikeasti puhumaan asioista. En jaksa tälläistä pompottelua. Mä olen helvetti äärirajoilla. Mitä mä voin tehdä? Tuntuu että kukaan ei kuule eikä kuuntele. MÄ EN VAAN JAKSA.

Viiltely on taas riistäytynyt käsistä. Ei mulla ole muuta keinoa hallita sitä ahdistusta. Mä olen aivan hysteerinen jokaikinen koulupäivä. Niiiin paljon sosiaalisuutta ja stressia ja erilaisia tunteita etten vaan pysty rauhottumaan. Itken ja nauran samaan aikaan. En pysty keskittymään yhtään koulutunneilla. Koulupäivän jälkeen vaivun horrokseen. Siihen ahdistuneisuuteen, vihaisuuteen ja itkuisuuteen. En jaksa enkä etenkään KYKENE tekemään mitään. Huoneen siivous vaan lykkääntyy. En saa luettua kokeeseen. Välttelen kaikkia velvollisuuksia viimeiseen asti. 

Mun parhaat ystävät kehuu aina muiden kuvia, mutta ei mun. Ne ei jaksa nähdä mua. Jos alotan jonkun keskustelun wa:ssa kukaan ei kommentoi siihen mitään. Sitten ne vaan alottaa itse uuden aiheen. Ne ei jaksa nähä mua. Ne välttelee mua viimeseen sekuntiin. Enkä mä jaksa olla niille sosiaalinen. En jaksa esittää etteikö musta tuntuis siltä etten enää kuulu porukkaan. Niillä olis niin paljon parempi ilman mua. Oon jopa ollut hiljaa mun asioistani kerrankin. Oon avautunut vaan kahdelle henkilölle. Ja niillekin vain päällisin puolin. Mutta mä olen räjähtämäisilläni. Kuulumattomuuden tunne. Eivät ne halua mua seuraansa. Ne on mieluummin muiden kanssa. Muut saa ne hyvälle tuulelle, mä vaan vitutan.

Onneks on tää eräs, joka piristää mua<3!!

Perheasiat menee ihan perseelleen. Nekin tuntuu vihaavan mua. Oon saanut pelkkää negatiivista kommenttia niiltä. Isä on haukkunut. Äiti myös. Enkä mä näytä sitä että mua sattuu. Oon vaan kokoajan vihasen näkönen. Tuijotan ikkunasta ulos. Pidän mykkäkoulua. Mutta mua sattuu.

Kukaan ei tiedä mun todellista tarinaa. Ei sitä voi kirjoittaa. Ei sitä voi kertoa.

Kaikki tuntuvat vähättelevän mun ongelmiani. Uskoisko ne sitten jos mua ei enää olis? Uskoisko ne vihdoinkin? Onko täällä enää ketään joka välittää? Onko ketään joka rakastaa? Onko ketään ystävää? Kuuleeko kukaan? 

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?

Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.

Chisu-Yksinäisen keijun tarina

Kuuroihin korpiin huutoni hukkuu Ei edes kaiku vastaa En löydä oikeaa polkua Etkä sinä voi tulla vastaan

Minusta viis täällä veisataan