Ja taas sä isä satutit mua henkisesti. Aluks huusit, kun patterit ei ollu häkämittarissa eikä palohälyttimessä. Joo, turvallisuusriski. Mutta mulla ei ollut mitään hajua et oisin ne ottanu pois. Kai oon ollu liian väsyny.
Anteeksi, kun en tajunnut laittaa erilaista ohjelmaa kuivausrumpuun. En tajunnut, että siellä oli kauluspaitoja. "En mä aina osaa huomioida kaikkee". "kyse ei oo siitä vaan siitä, että osaisit hitto edes kerran huomioida jotain. Mutta ei, et vaan osaa. Kokoajan sun perään täytyy kattoo".
SÄ ET OSAA. Niimpä tietysti. Tiedän, että oon ollut tänään huonolla tuulella. Mutta siihen on syy. Nukun huonosti, oon nukkunut mummun kuoleman jälkeen niin huonosti että sekin itsessään jo itkettää. Tein seitsemän tuntia koulujuttuja. _seitsemän tuntia_. Ja mä en muka osaa ikinä mitään. Ei mua haittais jos oisit näin sanonut vaan kerran. Mutta tätä on jatkunut jo monta vuotta. Hyvinä päivinä oot maailman ihanin isä. Mutta liian usein sä poljet mut lyttyyn.
Kyllä. Tiedän, että olen huono. Etten osaa mitään. Oon ihan paska.
ja taas mä sorruin.
Eikä terapeutista oo kuulunut kuukauteen mitään. Enkä mä enää laita teille viestiä. Hitto vie kun sekään asia ei edisty mitenkään.
Vihaan tätä kaikkea. Todellakin vihaan. Vihaan niin paljon, että söin maailman parasta mutakakkua vähemmän kuin oisin tahtonut.
Käteen sattuu ja kyyneleet sumentaa silmät. En tiedä mitä tehdä. Ihan todella yritän kaikkeni tehdä. Oon pistänyt kaiken energiani jotta tää tilanne parantuis. Mutta ei. En osaa sitäkään. Teen tänkin väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti