Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä, et on onneton, kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä joka sydämessä on kii, viiltää syvempään.
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
zombeja odottaa ulkona
Äiti: "oon kyl sitä mieltä, että eiks yks lämmin ateria päivässä riitä".
Jes. Vihdoinkin asiaa. Vaikka sorruinkin tänään syömään karkkia (ja ostamaan askin tupakkaa), on vihdoinkin sellanen olo, että pystyn tähän.
Oikeasti tahtoisin vain jonku estävän. Haluaisin jonkun huomaavaan, mihin ajatuksiin olen taas menossa. Tahtoisin halin. Ja tahtoisin kuulla, että kelpaan.
mutta ei, liian iso.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti