....

Koska me päästään tästä yli? Päästäänkö koskaan? 

Oon niin väsynyt stressaamaan. Väsynyt kuulemaan jatkuvaa riitelyä. Olkaa jo hiljaa. Äiti ja isä, olkaa jo hiljaa.

Mun huone on sekasin, niin on mun päänikin.

Miten sä voit näyttää niin perkeleen hyvältä? Hymyillä niin kauniisti? Ja mä nään siinä kaikessa omat virheeni ja sen mitä meillä olis voinut olla. Miten sä saat piilotettua sen että satutin? MITEN?

Elämä on hiekkaa lasipurkissa josta ei pääse pois ja pikkuhiljaa hukkuu.

Olo tuntuu taas ulkopuoliselta ja siltä että kisataan taas. Kisataan jostain mitä ei edes tiedetä. Mitä mä olen tehnyt tällä kertaa? Vai oonko tehnyt jotain jota et voi vaan antaa anteeksi?Onko meidän välit kunnossa sun mielestä?

EN JAKSA ENÄÄ.

Haluan olla sun kanssas ja niin kaukana sun luotas. Molempia samaan aikaan. Junnaan paikoillani. Ja kaiken tän ajan välttelen sun katsettas. Mutta nään vaan sut,en muuta.

Olkapään kipu tappaa. Itkettää. Sattuu. Sattuu. Odotan innolla telttaleiriä, sitä nukkumista kovalla maalla. Toivottavasti se on sen arvosta.

Laitapuolen kulkijalle elämä on hutsu.