This is the end...

Päätin lopettaa tämän blogin  kirjoittamisen sekä itseni, että teidän ihanien takia. Ajatukset muuttuvat kokoajan huonommiksi ja mistään ei tule mitään. Halusin näyttää teille, että olen vahvempi kuin tämä päähässäkkä, että ylipäätään olen vahva. Mutta jokapäivä olen entistä heikompi, enkä halua teidän näkevän, kuulevan tai lukevan siitä. 

Nämä tekstit jäävät tänne ja blogi pysyy ennallaan. Ehkä palailen takaisin lueskelemaan tätä myöhemmin ja tajuan edistyneeni. Ainakin elättelen toivoa. Tällä hetkellä kahden blogin pitäminen on äärettömän rankkaa, vaikka itseäni varten tätä oikeastaan olen pitänytkin. Päätin siis jatkaa kohta kaksivuotiasta blogiani, jonne kirjoitan elämäni positiivisista asioista. Ehkä näin on parempi. 

Kaksi päivää ja blogini olisi täyttänyt vuoden. Miettikää, vuosi tälläistä vuodatusta ja asiat eivät ole edistyneet, päinvastoin. Harmittaa kyllä lopettaa, sillä tämä on ollut sellainen tietynlainen pakotie, paikka jossa on saanut kerrottua negatiivisista mielialoista ilman, että on haukkunut itsensä täysin paskaksi. 

KIITOS TEILLE KAIKILLE!

<3: Pieni Runotyttö

Silence..

Hymyile, pysy vahvana. Mutta mitä useammin yritän sanoa itselleni näin, putoan vain entistä kovempaa. Ystävät, se saattaa vaikuttaa siltä että suutun teille, mutta oikeasti olen suuttunut entistä enemmän itselleni. Olen ollut kusipää, kylmä ja iloton. Ruokala ahdistaa minua ja kellarikerros. Siellä on aivan liikaa ihmisiä, aivan liikaa ihmisiä. AHDISTAA.

Help, I've done it again
I have been here many times before
Hurt myself again today
And the worst part is there's no-one else to blame

Oon miettinyt tän blogin kohtaloa. En tiedä haluanko, että te rakkaat näätte näitä ajatuksia ja mun romahduksia. Joskus on parempi ettei rakkaat oo perillä omasta tilanteesta tai ainakin mulla on tällä hetkellä sellanen olo. Huolestutan liian monia, toisten mielestä oon naurettava. Tuntuu että teetän teille liikaa stressiä.

Mietin, olisiko aika alkaa kirjoittaa oikeaa yksityistä päiväkirjaa. Onko parempi vetäytyä hiljaisuuteen? Kertokaa mitä mieltä olette? Joko mulle suoraan tai täällä blogissa. En osaa päättää. Haluatteko, että jatkan?

Antaa kaiken kadota...

Tyhjää seinää tuijotan.

Antaa kaiken kadota,

en jaksa pitää kiinni.

Herään silloin kun maailma lopun saa.

Kuullaan kuinka huutaa maa.

Sydän on vankina, pää pieni vankila.

Pakko päästä pois.

Mustelman saa

katseesta, huudosta viis.

Turtunut jo

kipujaan on kantamaan.

Suuressa vaarassa

hänen sielunsa on,

kun on ihoton.

Toivon aamulla, että ois ilta,

jotta saisin nukkua vain.

Huolet tuntuu niin rasittavilta.

Mistä mustimmat mietteeni sain?

Miksi tunnen niin kuin tunnen?

Miksi tälläistä nyt on tää?

Kaikki johtuuko siitä kun en

tahdo jaksaa enempää?

Tää saattaa vaikuttaa, että kirjotan kaks tekstiä yhden päivän aikana. Tosiasiassa kuitenkin toi toinen postaus on eiliseltä, mutta jouduin sitä korjaileen koska _hemmetin_ yliviivaus jota en saanu poies. Joten tässä siis OIKEA postaus tältä päivältä.

Äiti käskee noukkimaan eteisen lattialta likaisen sukan. Sen sukan jossa on reikiä, sen jolla ei ole paria. Yksinäinen, hylätty, arvoton tyttöressu joka on hylätty yksin jääkylmälle lattialle. Unohdettu UNOHDETTU unohdettu. Vaikka tänäänkin niin moni lohdutti, halasi, oli turvana. Silti olin yksin tilanteessa. Kukaan ei estänyt kun vedin kengät jalkaan ja lähdin kävelemään jäiselle pihalle. Polkua pitkin, polkua pitkin. Kukaan ei juokse perään, mitä oikein odotat? Kävelet takaisin kylmissäsi, posket suolaisia kyyneleitä täynnä. Eikä ne kysy minne katosin. UNOHDETTU.
Opettaja huolestuu, antaa aikaa. Ystävä istuu vierellä, lohduttaa. Yritän koota itseni ja lähteä tunnille. Halaus on kuitenkin liikaa. Kyyneleitä taas silmissä ja hetki lisää rauhoittumista. Nyt lähden, en halaa. Muuten kyyneleet taas takas palaa. Ne katsoo huolestuneesti, mutta kohta unohtaa. Tuo tyttö taas nauraa ja hymyilee. Ei mitään ongelmaa. UNOHDETTU.

''Et saa syödä vitun läski. Runotyttö et saa''. Tuloksena kuitenkin liikaa leipää, salaattia, suklaata, kinkkupiirakkaa. ''Miks et osaa ottaa ruokaa kohtuudella?''. Pitäisi olla laiha. Miksen pysty? Miksen pysty? Epäonnistunutepäonnistunut. Vaikka 2kg onkin paino laskenut, se ei silti riitä. Koska sitten? Koska se riittää?

Messages...

Löysin taas keskusteluja facebookista parin vuoden ajalta.

29.07.2011. Mä tahdon pois, mä tahdon pois.

01.11.2011. Oon lihonu ihan vitusti. Painoin elokuun alussa 41kg ja nyt  varmaan 10kg enemmän.

26.11.2011. Ahistaa mun luokka, ne ihmiset siellä. Aloin torstaina itkemään kesken tunnin ku mulle vittuiltiin ja dissattiin niin paljon jo toista viikkoo ja sit se meni jo yli.

13.12.2011. En tiedä oonko laihtunu kun äiti on pistäny vaa'an niitten huoneeseen:(!

Tuntuu vaa et oon lihonu, mut mun minäkuva on...hmmm...erilaine kun muilla.

10.04.2012. ''En tykkää susta tarpeeks että tästä vois tulla jotain''. Ahaa vittu kiitos, kaks viikkoo sitten myönsit olevas ihastunu ja kerroin sulle kaiken. Annoin sulle luvanki...

19.06.2012. Jos raahaan itteni lenkille niin anorektiset ajatukset palaa. Mitä hittoa, paino on laskenut 4kg.

14.10.2012. Tein jäljen käteen. On hirveetä huomata miten paljon on lihonu ja nyt oon taas sen takia skippaillu aterioita.

Tästä voi kuitenkin huomata, että onhan mun ajattelu tässä vuosien aikana parantunu. Vaikka se ei välttämättä siltä kuulosta tän blogin kautta, mutta oikeesti oon ymmärtäny ajatusteni vääristyneisyyden, paskan kehon/minäkuvan ja muutenkin että oon selvästi päässy jo noista ajoista voitolle. Tää blogi kuitenkin kertoo vaan iltaisin tulevista epätoivon hetkistä, ei koko kuvasta tähän olotilaan. Edistytty on paljon joissain asioissa, toisissa taas menny asiat huonommaks. Täytyy kuitenkin vaan jatkaa taistelua ja pysyä vahvana. Asiat tulee kyllä vielä helpottuun, niistä tullaan pääsemään yli. <- tämä on sitä mun tavallista positiivista ajattelua, joka on viime aikoina kummasti päässyt luisumaan kun päivä päivältä oon tuntunu olevan enemmän hukassa.

Olette tärkeitä ja arvokkaita <3

-Runotyttö-

I don't feel well..

Oon tällä viikolla yrittäny olla syömättä. Ja välillä se on onnistunu tosi hyvin. Välillä tulee taas ahmittua epäterveellisiä ruokia...Kuten eilen pizzaa. Haluan tuntee itseni laihaksi. Vihaan itseäni. Vihaan ulkonäköäni.

Näköjään tää vaan pahenee päivä päivältä enkä löydä ulospääsyä tilanteesta. Kierrän samaa oravanpyörää päivästä toiseen. Eikä mikään mee minnekkään. Paitsi mieliala alaspäin. Tänään oltiin Helsingissä. Oli ihana reissu! Nyt vaan en jaksais about viikkoon nähdä ketään enkä nousta peiton alta.

En haluaisi enää valehdella, en pitää kulisseja yllä. En jaksa enää.

Matikan kurssista 4. Ja mä itken, itken ja itken. Olen yrittänyt. Olen ponnistellut. Mutta se ei enää tuota tuloksia. Minusta on tullut huono koulussa. Todella huono. Minä teen töitä koulun eteen. Aina toisinaan. Mutta se ei riitä. En riitä en riitä en riitä.

Energiataso: Nolla

Ahdistus: Helvetinmoinen

-Runotyttö-

Mistä kertoisin?

Kahtena päivänä en oo syönyt kunnolla. (Ääni päässä on nyt tyytyväinen. Tai oli hetken. Nyt se haluaa minun lopettavan syömisen kokonaan).

Kahvilla yli kolme tuntia. Ystävä oot upea! <3 pikainen musakauppavisiitti. Puolitosta tuntia kävelyä kaupunginkaduilla yksin. Löysin ihanan paikan, jossa aallot syöksyivät raivoisasti järveltä. Tuuli tuuli. Räntää satoi. Pääasia pysyä liikkeessä. Hukuttaa kipu ja kuluttaa kaloreita.

Eilinen romahdus. Silmiä turvottaa vieläkin. Ei tässä ole mitään järkeä. Tiedän kyllä tekeväni väärin, mutta silti teen niin. Tiedostan tämän kaiken riskit ja silti jatkan. En ole ansainnut sinua. En ole ansainnut teistä ketään. Olette arvokkaampia kuin mikään muu tässä maailmassa. 

Sunnuntaina kaksi viikkoa ilman. Pystyn tähän! 

Blackbird...

Oon syönyt tähän mennessä tänään yhden leivän aamulla, sekä

koulussa puolikkaan omenan ja yhden mandariinin. Lisäks 

lasagnea ja pastaa. Jos pystyisin niin olisin syömättä kokonaisen

päivän. Missä ruokahalu? Ei saa nousta liian nopeasti tai tuloksena 

voi olla pyörtyminen. Äiti tuli vähän aika sitten kotiin ja kun nousin 

ylös huoneeni lattialta silmissä oikein sumeni ja jouduin istumaan alas.

 Onneksi äiti ei huomannut.

Nyt sä olet siellä kaukana. Heikkona ja haavoittuvana.

Pelkään, että joku päivä et enää avaa silmiä.

Olen susta huolissani, joka ikinen sekunti.

Olet aivan liian tärkeä.

Feeling lost..

Tired...

Heippa! En oo hävinnyt minnekkään, oon vaan ottanut vähän omaa lomaa tästä blogista ja alkanut kirjoittamaan päiväkirjaa. Kaikkien kannalta se on luultavasti ollut parempi näin. Nyt kuitenkin kuulumisia pitkästä aikaa.

Niin miten mulla menee?

Selviydyin ensimmäisen jakson 7 lukuaineesta kiitettävästi: Ruotsi4: 7 (tää kyllä harmittaa todella paljon), Yhteiskuntaoppi2: 7, Lyhyt matikka4: 7, Maantieto2: 7, Psykologia3: 8, Psykologia4: 9 ja Historia6: 9. Kai näihin täytyy tyytyä. 

En oo saanut tehtyä läksyjä lähes yhtään tässä jaksossa ja ensi viikolla onkin jo ensimmäiset kokeet. Mun kalenteri on aika täyteen tungettu:
Ma: koulua 9.45-15.55, soittotunti 17.15-18.00
Ti: koulua 8.15-14.30, orkesteri 17-18.00, jooga 18.30-20.00
Ke: koulua 8.15-15.55
To: koulua 8.15-14.30, kahvakuula 17-17.45
Pe: koulua 8.15-14.30
Tän kaiken ohella pitäis nähdä kaikkia ihmisiä ja tehdä läksyt jajajaja. Ja mulle on tosiaankin saavutus että saan itteni ylös sängystä aamulla ja selviydyn tunneille asti. Tää menee joka päivä vaan hullummaks. 

Nukun tai en nuku, aina väsyttää. Oon kokoajan ihan sekasin. Opettajat on muhun tosi pettyneitä. Tein mielestäni kerrankin hyvän kirjotelman englannintunnilla ja sain siitä luultavasti vaan 8. Kerrankin kun olin tyytyväinen itseeni.

Vanhemmat lyttää mut kumoon, veli kuittailee mun kasvaneesta pömppömahasta ja rakasta siskoo en näe varmaan kuukauteen. 

Oon löytänyt yhdeltä nettisivustolta 17 vuotiaan kaverin jonka kanssa tuetaan toisiamme tän syömispaskan keskellä. Mutta ei, en ole laihtunut. Oon lihonut ihan helvetisti. Ja sen näkee mm. siinä etten saa enää vaatteita päälle.

Viime perjantai sai mut miettimään: ''tässä on runotyttö, jolla on vähintään keskivaikea masennus ja syömishäiriö''. Jaahas, vai niin. Ei toi voi olla totta!

-Väsynyt Runotyttö-

friend

Mulla on aivan ihania ystäviä. En tajua miten oon löytäny näin upeita ihmisiä! Nyt haluan puhua yhdestä ystävästäni tai oikeastaan haluan puhua suoraan ystävälleni.
                    Me ollaan opossumeja. Ollaan Crash ja Eddie. Ne, jotka aina säheltää. Ne joiden terveyden tilassa on aina jotain parantamisen varaa. On hammassärkyä, silmätulehdusta. On ties mitä kipua ja ties mitä vaivoja.
                 Meillä on oikeasti todella paska huumorintaju. Siltä saan kaikista parhaimmat (tai huonoimmat) mielikuvat. Nyt istun yksin historiankurssilla kun sä et siellä käy. Sun kanssa kaaduttiin skootterilla (okei okei, melkein kaaduttiin). Huutonaurettiin keskellä yötä pienessä mökissä. Kuvasin aamulla kun nukuit. Sulla on maailman pisimmät silmäripset.
                 Me molemmat ollaan aika lopussa. Sä paljon enemmän kun minä. Silti sä aina jaksat kuunnella ja lohduttaa. Saat aikaan järkyttävän vesiputouksen. Sen jälkeen saat mut hymyilemään. Saat mut nauraman aivan hervottomasti. Tää ystävyys on jotain paljon arvokkaampaa kun osaan edes kuvailla. En pärjäis enää ilman sua mun elämässä.
                 Ei olla nähty kahteen viikkoon ja nyt kirjoittaessani tätä itken, itken enemmän kuin pitkään aikaan. Se on jo aika paljon se. En halua koskaan menettää sua. Sä olet enemmän kun nämä sanat. Olet kaunis sekä sisää että ulkoa. Olet upea vaikket sitä tajuakkaan.

P.s. Tasan sata (100) postausta!!:O

Mun on kylmä mut en oo ainoo...

Mun unessa nojaan sillan kaiteeseen. Tuuli liikuttaa hiuksia, saa kylmänväreet kulkemaan selkää pitkin. Mun iho sinertää. Täällä on liian kylmä. 

Nousen ylös tältä lattialta jolle olen aina lopulta päätynyt. Nousen vielä kerran vaikka mustelmat ovat kipeät. Nousen vielä kerran ja siivoan. 

Äiti sanoo, ettei ihmekkään jos mulla menee huonosti. Se sanoo ettei se ole ihme jos mun pää on yhtä sekasin kun mun huoneeni. Mutta silti se ei nää kuinka mua sattuu. Enkä mä osaa kertoa. En osaa näyttää tätä kipua. 

Huulet on kuivat. Pureskelen niitä ahdistuksissani niin paljon, että ne vuotavat verta. Syöminen sattuu. Sattuu niin hemmetin paljon. 

Untuvapeiton alla on lämmin, vaikka huone on kylmä. Ulkona on kylmä. Tuuli riuhtoo siellä ihmisiä jotka eivät ole päässeet sisätiloihin, lämpimään. Mulla on siihen nähden kaikki hyvin. Mä olen lämpösessä, mä olen turvassa. Olen turvassa kaikilta muilta, kaikelta muulta kuin itseltäni ja ajatuksiltani.

Viisi päivää putkeen mä olen vain maannut peiton alla omassa sängyssä omassa huoneessa. Mä en ole kolmeen päivään nähnyt muita kuin vanhempani. Aina toisinaan. Sillon kun ne illalla myöhään tulevat kotiin. Ja tänään äidin kun sillä on vihdoin vapaapäivä. 

Toivon että pääsisin tästä ylös. Että saisin jostain energiaa. Että paranisin. Edes yhden päivän pystyisin oleen koulussa. Vaikka tuloksena olisi taas viikon kotiloma. Viikon kipeys. Mä haluan kouluun, mutten vieläkään siihen pysty. Tää yksinäisyys tuntuu entistä voimakkaampana. Nyt mä kokoan itseni.

 

-Runotyttö-

Why am i so tired?

Rauhallinen päivä, ei mitään tekemistä.

Makaan peiton alla kipeänä.

Ruokahalu on kadonnut kokonaan.

Helvetillinen päänsärky pään vasemmalla puolella.

NukunNukunNukun.

En kykene menemään kouluun ensi viikolla.

En pysty, en tahdo. Ahdistaa liikaa.

Vuoraudun löysiin vaatteisiin. En pysty katsomaan

peiliin. Ahdistaa, ahdistaa. En tätä tunnetta pois saa.

Fyysistä ja henkistä pahoinvointia, eikä mikään helpota.

Ei mikään. Sanotaan, että täytyy jaksaa ja täytyy taistella.

Mutta mä en jaksa, enkä pysty taistelemaan.

En tiedä mikä mua vaivaa. Tää vaan pahenee päivä päivältä.

Vajoan alaspäin enkä jaksa enää edes esittää, että kaikki tulee

kääntyyn mun kohdalla parhain päin. En jaksa enää tsempata itteeni.

-Runotyttö-

P.S. Kysymyksiä ja postausideoita saa heitellä :)

Hukun

Aikaisemmin olen halunnut viillellä, mutta 

olisin silti pystynyt sen halutessani lopettamaan. Nyt en haluaisi viillellä, mutta se vain pahenee enkä osaa lopettaa. En oikeasti osaa. Rehellisiä kun ollaan niin en enää tiedä mitä teen elämälläni. Tää menee vaan päivä päivältä pahemmaksi eikä mulla ole KOSKAAN mennyt näin huonosti. 

              Miksi pitäisi jaksaa yrittää? En uskalla nukahtaa. Viime yönäkin painajaiseen herättyäni en ainakaan puoleen tuntiin saanut unta vaan olin aivan paniikissa. 

              Syön aivan liikaa. Paino on taas noussut ja se ahdistaa sanoinkuvaamattoman paljon. Silti en osaa enää lopettaakkaan syömistä. Juuri kun opin hyväksymään kroppani niin alan vihaamaan sitä entistä enemmän. Haluaisin taas olla laiha. Silti syön kokoajan enkä yhtään terveellisesti. 

                Kotona itken jokainen ilta. Vanhemmat saavat minut tuntemaan arvottomaksi ja hyödyttömäksi. Tyhjänpantiksi. Hemmetin hyödyttömäksi. Turhaksi. 

               En jaksa tehdä mitään koulujuttuja. Stressaan niin paljon etten saa aikaiseksi tehtyä. Jaksoa on mennyt reilu viikko ja olen jo nyt aivan pihalla asioista mistä puhutaan. En jaksa keskittyä. En jaksa kuunnella. Piirtelen ja tuijotan kelloa ja toivon että opettaja unohtaisi minut. Haluaisin olla näkymätön. 

                Harrastukset joiden pitäisi tuottaa iloa saavat minut ahdistumaan. Ne saavat minut tajuamaan entistä paremmin kuinka huono olenkaan kaikessa, etten osaa mitään. 

               Koulupsykologiaika siirtyi marraskuulle. Eikä mua oikeastaan kiinnosta. Mun asenne on väärä. Uskon ettei siitä ole mulle mitään apua. Kyllähän mä vajoan ilmankin sitä että täytyy vielä erikseen puhua niistä asioista, ottaa niitä esille. En mä sitäpaitsi pysty sille kunnolla puhumaan. 

                Kaikista hienointa on silti kuulla että aina kun mut tapaa niin oon ilonen ja tartutan ilon ja onnellisuuden muihin. Ristiriitasta.

Oon ihan hemmetin sekasin, mistään ei tuu mitään. Vajoan enkä edes jaksa yrittää nousta pinnalle. Se voima vetää mua yhä vahvemmin alaspäin, turvattomille ja tuntemattomille vesille. Mulla ei ole energiaa elää. 

Yksin jalkakäytävällä..

Näkökenttä on sumentunut. 

Tasapaino ei pidä. 

En uskalla sammuttaa valoa.

Joku vainoaa minua. 

Jokaista lihasta särkee. 

Ne taas huutaa läskiks. 

Mustelmat ansaitset paskiainen.

En saa happea, en saa happea.

Silmiä kirveltää. 

Jalkakäytävällä yksin. 

Jokaisen auton kohdalla mietin, 

miten voisi hypätä.

Mutten halua tuottaa tuskaa

kellekkään, en kellekkään.

Mutta välillä tuntuu että mun

eläminen satuttaa enemmän kun

mitä mun kuolema satuttais. 

Tappakaa mun pää. 

Tappakaa mun pää. 

En uskalla nukahtaa. 

Jokin vainoaa mua. 

Jokin vainoaa mua. 

Se satuttaa. Tappaa hitaasti. 

En uskalla nukahtaa.

Dear diary...

Päiväkirja 2012

10.07.

''Tyhjä paperi ja tyhjiä lauseita. Masentuneita autokuskeja. Harmaus tulee ja peittää maan vaikka on kesä.''

19.07.
''Paino 51,6kg. Enkä oikeesti edes välitä''

Päiväkirjasta 2013

05.01.

''Tää joululoma on ollut mulle todella rankka. Jotenkin oon ollut levoton, stressaantunut, ahdistunut ja itkuinen. On ollu hankala keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Läskiläskiläski se huutaa mun päässä. Rupee liikkumaan, hanki elämä. Ällöttävä. Rumarumaruma. Istun ahdistuneena sohvalla. Kuitenkin näytän ulkoopäin levolliselta. Se on sitä kun pitää kulisseja yllä tahtomattaankin. RumaLäskiSaamatonVastuuntunnotonÄllöLäskiRumarumaruma.''

30.01.

'' Vaikka ootkin Runotyttö ollu vähän kipee niin sun täytyy liikkua. Hyi että sun takapuoli, hyi että sun reidet, hyi että sun LÄSKI maha! Tein tänään kynsisaksilla viillon mun vasempaan käteen. Ansaitsin sen. Oon kyllästyny olemaan se kiltti ja hillitty tyttö.''

seuraavana päivä: ''p.s. tää viilto on ehkä tulehtunu''.

17.02.

''Vitsin läski hinaa persees ylös. Kuntopyöräile. Hiihdä. Pelaa wiillä. Juokse. Tee jotain vitun paskiainen. Yritä edes. Nytkin sä vaan katot jotain elokuvaa. Niin läski että oksettaa!''

21.03.

Vitun läski! Hyi hemmetti! Et mahdu enää kohta sun farkkuihis.''

25.03.

''Söin liikaa. En uskaltanut käydä vaa'alla''.

26.03.

''Mun ryhmänohjaaja vihaa mua. Vittu tää päovä kusee, vaikka ei oo kunnolla alkanukkaan. Kaikki vihaa mua, voisin kuolla. Tää kipu vaan voimistuu, mut se tappaa liian hitaasti. Voiko enää olla paskempaa fiilistä? Kuole läski kuole, ei ne jää kaipaan, turhaan jäät niitä tänne vaivaan. Mä pidättelen itkua, hetki hetkeltä tää kipu saavuttaa. Ahistaa niin paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla.''

Toukokuu

''nyt koulus on vittuiltu, naurettu ja juoruiltu musta. Työnsin sormet kurkkuun mut oksentaminen ei onnistunu. Tein myös väh. 8 pientä jälkee mun ranteisiin. Vittu mun elämä on paskaa.''

21.07

''Paino 55,9 jossain vaiheessa se oli melkein 58kg. Lupaan etten viiltele enää KOSKAAN! Enkä anna syömishäiriön voittaa.''

22.07.

''Elämä ahistaa. Tein viillon''

24.07.

''Mussa ei oo mitään jäljellä. Tyhjä kuori vailla sisältöä. Kaikki helpottuu aikanaan. Aika korjaa haavat! Mutta äiti, mulla ei ole aikaa. Niin kuin hiekka tiimalasissa, aika valuu pois minusta. Kaipaan rauhaa. Vihaan ajatuksiani ja tekojani. Vihaan tätä vihaa sisälläni. Vihaan itsekkyyttäni. 

Mulla on paha olla. Kynä sauhuaa, mutta ajatukset ei kulje. Pimeys. Sitä se on. Valtavaa voimaa joka pelottaa. Tää kaikki tukahduttaa mut alleen. En saa henkeä. APUA! Voi vittu on hyväkskäytetty olo. Olinko mä vaan joku esine, esine muiden joukossa. Se jolla voi leikkiä. Voi hajottaa vastaamatta seuraamuksista.''

25.08.

''Tuntuu ettei muhun luoteta, että oon vain yhtä tyhjän kanssa. On vaan aivan hemmetin paha olla.''

27.09.

''Eilen tuli loppuunpalaminen, ihan todella ja tällä kertaa vanhemmat huomas. Pakko saada apua. En tahdo luovuttaa, mutta en oo tarpeeks vahva jatkamaan. Oon liian pitkään valehdellu itelleni ja muille, että oon kunnossa, että jaksan, että pystyn. Nyt on aika kohdata totuus. Oon eläny unessa. Mä aion kuolla tai voida paremmin. Oon vitun idiootti. Helvetin elämä. Tappaa mut vielä joku päivä. Paino on laskenu melkein 4kg.''

Kuten tästä ehkä huomaa, oon aikalailla yrittäny salailla mun vointiani ihan liikaa. Totuus on se että nyt mennään kokoajan alaspäin entistä kovempaa. Vaikka välillä on todella hyviäkin päiviä ilman ahdistusta niin itken kuitenkin lähes joka päivä. Viime viikolla sorruin viiltelemään ja tein reilu 14 viiltoa. Nyt oon onneks jo reilun viikon saanu taas pidättäytyä siitä. En saa luovuttaa liian helpolla vaan täytyy taistella vastaan! 

Näytin äsken sukulaisille mun vanhojenmekkoa. Äiti tokas mulle että oon laihtunu ja kyllä sen huomaa tosta mekosta aika hyvin. Mutta en saa nyt lannistua!

Aina ei mee hyvin, mutta pysykää vahvana! <3: Runotyttö

En enää elä...

En enää elä. Tää kipu tappaa.

Kyyneleet polttaa.

En enää elä.

I hate exams...

Stressiä, itkua, ahdistusta ja vitusti 

liikaa kouluhommia. 

Ja se eilinen romahdus...

can't take this anymore...

Oon ollu aika hajalla nää viimeset päivät.

Pitäs olla siellä ja täällä, tehdä sitä ja tätä.

Loppujen lopuksi istun huoneessani, enkä

saa mitään aikaseks. Keskiviikkona alkaa

koeviikko ja tuun oleen ihan kuollu.

Olis vaan helpompi nukkua kokoajan.

Vaikka kuukauden ajan. 

Ahdistaa yhteiskuntaopin tunnit.

Se opettaja oikeesti luulee, että 

osaan sitä ainetta ja kysyy multa liian

usein. Ja se sattuu nähdä niiden parin

jätkän vilkaisut toisiin ja niiden nauraminen

kun en osaakkaan vastata kysymykseen 

ja meen suorastaan paniikkiin.

Luokan edessä on tuskaa olla, meinasin

pyörtyä sinne. Tai saada paniikin.

Miks joidenkin ihmisten täytyy saada

tehtyä tästä elämästä vielä vähän enemmän

helvettiä? Mikä hitto siinä on, että 

kaikkialla minne meen on aina joku nauraa

mulle, haukkuu tai saa muuten vaan mun olon

epämiellyttäväks? En jaksais tän kaiken ohella

enää vaan yrittää olla välittämättä.

Enkä uskalla sanoo niille mitään.

Oon kyllästyny siihen, miten karkotan

ihmiset luotani. Miten olen lähes kaikkien

mielestä outo, idiootti, tyhmä, vajaa. Mitä

ikinä onkaan. Se sattuu ihan vitusti.

Oon kyllästyny siihen, etten uskalla jutella

ihmisille enää koska pelkään sitä minä ne

mua pitää. 

Oon jo oikeesti ihan hemmetin lähellä

hajoomispistettä.

-Runotyttö-

Minun tarinani...

Varoitan, teksti on todella pitkä. Tässä on kuitenkin paljon syitä, joiden takia minulle on kehittynyt masennus/syömishäiriö. Nämä ovat kuitenkin osasyitä, enkä tuomitse ketään. Kiusaajani ovat selvästi voineet pahoin ja toivon heille tällä hetkellä pelkkää hyvää. 

Olin pienessä 24 oppilaan ala-asteessa. Siellä oli pakko tulla toimeen kaikkien  kanssa. Joskus kun menin riitoihin kavereideni kanssa niin he tekivät koulussa oloni lähes tuskalliseksi (tai niin ainakin silloin ajattelin) kuukauden ajaksi.  Riitelimme kavereideni kanssa todella usein, pienistäkin asioista. Olimme erilaisia yksilöitä jotka täydensivät toisiaan. Sain kuitenkin elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden. 

Puhuimme innoissamme seiskaluokalle menosta. Puhuimme elämän rankoistakin kokemuksista oikeasti ymmärtämättä niitä kunnolla. Olimme innoissamme siitä, että tutustuisimme uusiin ihmisiin, mutta emme silti hylkäisi toisiamme. Ensimmäinen kuukausi yläasteella tuntui aivan mahtavalta. 300 oppilaan koulu tuntui hurjan isolta. Olin onnellinen hetken. Minulla oli mahdollisuus löytää vielä enemmän ystäviä.

Syksyn edetessä kuitenkin ystäväni alkoivat etääntyä minusta tai minä heistä, miten sen nyt haluaa ottaakkin. Eräs uusi tuttavuutemme alkoi puhua pahaa minusta selän takana. Hän sai muut kääntymään minua vastaan. Sain kuulla jatkuvasti kommenttia itsekkyydestäni ja rumista vaatteistani.

Minua pidettiin todella outona. En sopeutunut mihinkään porukkaan hyvin. Olin ujo ja epävarma ja siksi porukassa todella hiljainen. Olin siskoni ja hänen ystäviensä kanssa todella paljon, sillä he huolivat minut mukaan (yleensä). En silti päässyt joukkoon. Seiskaluokan keväällä tutustuin erääseen siskoni ystävään ja itkinkin kevätjuhlassa siskoni ja muiden hänen porukkaansa kuuluvien poislähtöä. Tänä vuonna tein myös ensimmäiset viillot tajuamatta oikeastaan mitä tein.

Kasiluokan syksyllä eräs vanha ala-asteystäväni alkoi olemaan minun kanssani enemmän. Meistä tuli lähes parhaat ystävykset. Kaksi meidän luokkalaista tyttöä (se joka oli käännyttänyt muut

minua vastaan ja pitkäaikaisin lapsuudenystäväni) alkoivat toden teolla kiusata minua ja ystävääni. Olimme todella ahdistuneita tilanteesta. Välillä jopa riidat kärjistyivät ja juoksimme luokasta pihalle tai menimme itkien kuraattorille. Samaan aikaan muutkin luokkalaiseni alkoivat haukkumaan minua vielä enemmän.

Välillä kiusaajat olivat meille todella ystävällisiä (se oli todellista näyttelemistä). Silloin uskoin heille suurimmatkin salaisuuteni. Olin liian hyväuskoinen, kerroin todella henkilökohtaisistakin asioista ja sitten sainkin kuulla kuinka idiootti olen. Heidän kanssaan joinkin ensimmäisen kerran kännit. Pääni meni todella helposti ja nopeasti sekaisin. Paha oloni purkautui sillon hysteerisenä itkuna ja kännipuheluina silloiselle ihastukselleni. Loppujen lopuksi hoin itselleni ja muille jotka olivat juomassa kuinka läski olen ja tungin sormet kurkkuun ja oksensin.

Aamulla havahduin ja pelästyin mitä olin tehnyt. Sain kuulla monta viikkoa muilta tytöiltä kuinka idiootti ja känniääliö olin. Tuolloin  itsetuntoni oli jo aivan romuttunut. Thaimaanloma 2011 tammikuussa: ruokailurytmi oli yleensä 2x päivässä olevat aamiais- ja illallisbuffet. Söin sillon vielä paljon, mutta lomalta palatessani tajusin kuinka helppoa on syödä vain muutaman kerran päivässä. En osannut enää syödä normaalisti. Itsetuntoni huonontumista siivitti ystäväni laihdutus, jatkuva puhe siitä ja kommentoinnit minun pyöreydestä (47kg/166cm).

Aloin laihduttamaan toden teolla. Halusin onnistua edes jossain. Ajattelin, että kelpaisin jos laihtuisin. Keväällä porukka jossa liikuin koulussa huomasi ongelmani, yritti pakkosyöttää ruokailuissa ja saivat oloni ahdistuneemmaksi. Aloin joutua kierteeseen yhä syvemmälle ja kerran jopa minut passitettiin terveydenhoitajalle, joka sitten soittikin kotiini. Vanhempieni reaktio oli yhtä pyörremyrskyä. Kesällä kävin kerran äitini kanssa koulun mielenterveystyöntekijällä, mutta selitin kaiken johtuneen koulustressistä ja asioiden olevan paremmin. Todellisuudessa tilanne oli paljon pahempi. Olin laihtunut lähes 7kg puolessa vuodessa. 

En muista tuosta kesästä lähes mitään muuta kuin ensimmäisen seurustelusuhteeni, pahan olon ja  kylmyyden. Ysiluokalla onneksi pahin kiusaajani  vaihtoi erityisluokalle ja luokkahenkemme parani. Silti sain kuulla jatkuvasti negatiivisia kommentteja luokkalaisiltani. Aloin tajuamaan minulla olevan oikeasti pahoja ongelmia. Viiltely oli pahentunut ja paino oli huiman alhaalla. Jonkin ihmeen kautta pääsin kuitenkin ylös kierteestä. Omat jalkani alkoivat pikkuhiljaa kantamaan.

Nyt lukion toisella luokalla ollessani voin todeta syömishäiriön näkyvän enää satunnaisina ajatuksina. Olen löytänyt upeita ystäviä jotka ovat auttaneet minua hyväksymään itseni. Itsetuntoni/itsevarmuuteni on parempi kuin koskaan aiemmin. Masennus sekoittaa tällä hetkellä päätäni, mutta ahkerasti taistelen sitä vastaan. Vihdoinkin voin tuntea olevani hyväksytty. Viiltelystä olen ollut erossa kohta jo kuukauden ja viikon verran. Enkä voisi olla tyytyväisempi tähän tilanteeseen. Pahaa oloa saa purettua paremmillakin tavoilla.

-Runotyttö-

Viiltelystä...

Joskus mä ajattelin, että 

olen jotenkin huonompi ihminen kun

muut kun viiltelin. Joskus taas ajattelin,

että oon huonompi masentunut kun

en aina tehnyt syviä viiltoja vaan osa 

oli just niitä "noloja pintanaarmuja". 

Nykyään nää ajatukset kuulostaa

naurettavilta.

Moni saattaa ajatella että toinen 

hakee huomiota sen viiltelyn kautta

ja sen takia tätä henkilöä haukutaan 

mm. huomiohuoraks. Aika usein 

kuulee just kommenttia: "se

viiltelee vaan sen takia et se sais

huomioo". Mutta for real, ehkä se

ihminen haluaa saada huomioo sillä

sen viiltelyllään sen takia, että joku

huomais et se tarvii apua.

Kuinka moni muka vahingoittaa 

itseään jos sillä ei oo paha olla?

Ja sitten just kiinnitetään huomioita

viiltojen määrään tai syvyyteen ja 

vertaillaan sillä sitä että kenellä

on pahin olo. Mutta kun ei se mene

niin. Voi olla, että toisella on paljon

pahempi olo ennenkuin se tekee sen

yhden viillon kun taas toinen heti 

pienenkin epäonnistumisen jälkeen tekee

niitä kymmenen. Ihan yhtälailla voi

olla paljon pahempikin henkinen tilanne

ihmisellä joka ei viiltele. 

Miksi ihmiset sitten ylipäätään

viiltelee? Mulla on itselläni kyse

ollut siitä kuinka koen itseni arvottomaksi, 

en ansaitse mitään hyvää elämääni,

enkä ole kokenut miltä oikea kipu tuntuu.

Se on myös ollut kontrollointikeino

muiden ohella. Ja yleensä henkinen

kipu sattuu enemmän kuin fyysinen.

Toisinaan olen saanut henkisen

pahan olon katoamaan edes hetkeksi

ja tilalle on tullut fyysinen kipu.

Suurimmaksi osaksi kyse on kohdallani

ollut lähinnä siitä, että kun kerran tekee

viillon niin siihen jää koukkuun.

Ei sitä oikeasti haluaisi tehdä, mutta

jokin siinä vetää puoleen.

Kun tein elämäni ensimmäisen viillon

seitsemännellä tai kahdeksannella

luokalla, olin heti koukussa. 

Koukussa siihen tunteeseen joka

ei edes ole hyvä. Jokaisen

viillon jälkeen olen katunut ja

itkenyt sitä miksi taas sorruin.

Tottakai kaduttaa se, että monen

vuodenkin päästä nämä arvet näkyvät.

Eivät paista silmiin, mutta jos 

tarkemmin katsoo niin ne huomaa

selkeästi. En minä halua, että joku

leimaa minut menneisyyteni takia. 

Ehkä pointti tässä koko jutussa oli,

että ihminen ei ole yhtään sen

arvokkaampi tai arvottomampi

jos hän viiltelee. Ihmisen ei 

tarvitse viillellä kertoakseen

muille pahasta olostaan tai 

tunteakseen itsensä huonoksi. 

Oletteko koskaan tajunneet kysyä

viiltelystään puhuvalta/viiltojaan

näyttävältä miten hän voi?

Miten hänellä menee? 

Ja jos joku ei peitäkkään niitä

vanhoja arpia niin eihän 

se välttämättä tarkoita sitä,

että se haluais huomioo.

Se voi myös tarkottaa sitä,

että se on sinut sen asian kanssa. 

Ja menneisyys on menneisyyttä. 

Ei viiltoja pidä hävetä. Henkiset

ja fyysiset arvet on yhtälailla

joskus sattuneet. Kaikesta

voi selviytyä kunhan taistelee

tarpeeksi.

Nämä ovat vain mun omia

ajatuksia/pohdintoja, enkä 

varmastikkaan muistanut sanoa

kaikkea mitä halusin. Jokatapauksessa

kommentit/kysymykset/pohdinnat

on tervetulleita. Näistä asioista

pitäis oppia puhumaan avoimemmin.

-runotyttö-

Damn emotional...

Aamulla oli niin paska olo henkisesti

etten saanut aikaseks lähdettyä kouluun.

Käsittämättömän ahdistava ja paha olo.

Ollu jo maanantaista asti.

Tänään sitä ei enään kestäny.

Odota minua jyrkänteen toisella puolella.

Saavun sinne kun kerkiän.

Ole kärsivällinen. 

Voimaton aamu, kivuton ilta.

-Runotyttö-

Would it be easier?

Oon maailman huonoin ystävä.

Olen liian itsekäs, en kuuntele muita.

Suljen silmäni muiden huolilta ja valitan

omista pienistä ongelmistani.

Jokainen paikka jonne meen muodostuu

mulle vihaavaks ympäristöks.

Ne vihaa mua, ne sulkee ulkopuolelle.

Ei ke halua olla mun seurassa, koska 

aina oon hiljaa tai sitten valitan.

Miksen osaa olla muuta?

Miksen osaa olla parempi ystävä?

Miksi sattuu kuunnella kun muut

kertovat seurustelusuhteistaan?

En minä ole mustasukkainen, toivoisin

vain löytäväni itsekkin sen onnen.

Ihmisen joka hyväksyisi juuri tälläisenä.

Tai joka auttaisi minua muuttumaan.

Onko minulla liian kovat vaatimukset?

Kelpaako minulle vain paras joka ei välttämättä

edes ole loppujen lopuksi se paras?

Miksi kokoajan on tyhjä olo?

Minulle sanotaan, että minun tarvitsee

hakea apua. Mutta se tarkoittaisi etten

pysty enää pysymään pystyssä itse.

Tämä kaikki on niin sekavaa, että

parempi olisi vain nukahtaa.

Kuinka paljon helpompaa olisi läheisilläni

jos vain nukahtaisin ja lopettaisin 

valittamisen kokonaan.

Minusta tuntuu etten ole ansainnut

ystäviäni, näitä upeita ihmisiä.

Olenko tuonut mitään positiivista

heille/heidän elämäänsä?

Tuntuu että kuormitan vain kaikkia.

Minua sattuu satuttaa muita.

Sattuu valittaa ja aiheuttaa pahaa oloa.

Mutta en osaa tehdä muutakaan. 

Oisiko kaikille vain helpompaa...?

-Runotyttö-

My skin...

 

6 viiltoa viikon sisällä, nyt tää loppuu.

Yritän keksiä jonkun asian, jolla ''lahjoa''

itteni lopettaan tän. Helpompi ois vaan vajota

siihen kipuun entistä syvemmälle. 

En saa happea, keuhkot puristuu kasaks.

Silmiä kirvelee, tunnen lämpimät kyyneleet

poskilla. Enkä edes tiedä syytä.

Hautaudun peiton alle, piiloon maailmalta.

Mutta siellä on liian lämmintä.

Minua pelottaa olla yksin, pelottaa jokaikinen

yksinäinen hetki. Pelottaa jokainen ilta ja yö.

En halua enää nähdä painajaisia.

Liian monta pelonsekaista yötä.

Liian monta, äiti, auta.