Aikaisemmin olen halunnut viillellä, mutta
olisin silti pystynyt sen halutessani lopettamaan. Nyt en haluaisi viillellä, mutta se vain pahenee enkä osaa lopettaa. En oikeasti osaa. Rehellisiä kun ollaan niin en enää tiedä mitä teen elämälläni. Tää menee vaan päivä päivältä pahemmaksi eikä mulla ole KOSKAAN mennyt näin huonosti.
Miksi pitäisi jaksaa yrittää? En uskalla nukahtaa. Viime yönäkin painajaiseen herättyäni en ainakaan puoleen tuntiin saanut unta vaan olin aivan paniikissa.
Syön aivan liikaa. Paino on taas noussut ja se ahdistaa sanoinkuvaamattoman paljon. Silti en osaa enää lopettaakkaan syömistä. Juuri kun opin hyväksymään kroppani niin alan vihaamaan sitä entistä enemmän. Haluaisin taas olla laiha. Silti syön kokoajan enkä yhtään terveellisesti.
Kotona itken jokainen ilta. Vanhemmat saavat minut tuntemaan arvottomaksi ja hyödyttömäksi. Tyhjänpantiksi. Hemmetin hyödyttömäksi. Turhaksi.
En jaksa tehdä mitään koulujuttuja. Stressaan niin paljon etten saa aikaiseksi tehtyä. Jaksoa on mennyt reilu viikko ja olen jo nyt aivan pihalla asioista mistä puhutaan. En jaksa keskittyä. En jaksa kuunnella. Piirtelen ja tuijotan kelloa ja toivon että opettaja unohtaisi minut. Haluaisin olla näkymätön.
Harrastukset joiden pitäisi tuottaa iloa saavat minut ahdistumaan. Ne saavat minut tajuamaan entistä paremmin kuinka huono olenkaan kaikessa, etten osaa mitään.
Koulupsykologiaika siirtyi marraskuulle. Eikä mua oikeastaan kiinnosta. Mun asenne on väärä. Uskon ettei siitä ole mulle mitään apua. Kyllähän mä vajoan ilmankin sitä että täytyy vielä erikseen puhua niistä asioista, ottaa niitä esille. En mä sitäpaitsi pysty sille kunnolla puhumaan.
Kaikista hienointa on silti kuulla että aina kun mut tapaa niin oon ilonen ja tartutan ilon ja onnellisuuden muihin. Ristiriitasta.
Oon ihan hemmetin sekasin, mistään ei tuu mitään. Vajoan enkä edes jaksa yrittää nousta pinnalle. Se voima vetää mua yhä vahvemmin alaspäin, turvattomille ja tuntemattomille vesille. Mulla ei ole energiaa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti