Mun on kylmä mut en oo ainoo...

Mun unessa nojaan sillan kaiteeseen. Tuuli liikuttaa hiuksia, saa kylmänväreet kulkemaan selkää pitkin. Mun iho sinertää. Täällä on liian kylmä. 

Nousen ylös tältä lattialta jolle olen aina lopulta päätynyt. Nousen vielä kerran vaikka mustelmat ovat kipeät. Nousen vielä kerran ja siivoan. 

Äiti sanoo, ettei ihmekkään jos mulla menee huonosti. Se sanoo ettei se ole ihme jos mun pää on yhtä sekasin kun mun huoneeni. Mutta silti se ei nää kuinka mua sattuu. Enkä mä osaa kertoa. En osaa näyttää tätä kipua. 

Huulet on kuivat. Pureskelen niitä ahdistuksissani niin paljon, että ne vuotavat verta. Syöminen sattuu. Sattuu niin hemmetin paljon. 

Untuvapeiton alla on lämmin, vaikka huone on kylmä. Ulkona on kylmä. Tuuli riuhtoo siellä ihmisiä jotka eivät ole päässeet sisätiloihin, lämpimään. Mulla on siihen nähden kaikki hyvin. Mä olen lämpösessä, mä olen turvassa. Olen turvassa kaikilta muilta, kaikelta muulta kuin itseltäni ja ajatuksiltani.

Viisi päivää putkeen mä olen vain maannut peiton alla omassa sängyssä omassa huoneessa. Mä en ole kolmeen päivään nähnyt muita kuin vanhempani. Aina toisinaan. Sillon kun ne illalla myöhään tulevat kotiin. Ja tänään äidin kun sillä on vihdoin vapaapäivä. 

Toivon että pääsisin tästä ylös. Että saisin jostain energiaa. Että paranisin. Edes yhden päivän pystyisin oleen koulussa. Vaikka tuloksena olisi taas viikon kotiloma. Viikon kipeys. Mä haluan kouluun, mutten vieläkään siihen pysty. Tää yksinäisyys tuntuu entistä voimakkaampana. Nyt mä kokoan itseni.

 

-Runotyttö-