Tänään tunsin olevani näkymätön liiankin monelle ihmiselle.
Mä en edes tiedä että miks niin kipeesti haluan ihmisten
huomaavan mut. Ehkä siinä on se, että jos ne näkee mut
nii se tarkottaa että oon elossa.
Mä oon ku kaks täysin erilaista ihmistä:
ilonen ja alkuperänen minä, angstinen ja sekoileva minä.
Ne kaks ihmistä taistelee kokoajan mun pään sisässä.
Joskus haluaisin et ajatuksiinki sais volume nappulan.
(Jos joku joskus keksii siihen keinon niin ylistän sitä koko loppuelämäni)
<3: Pieni Runotyttö
P.S. Oloa ei helpota tää haava joka alkaa vaikuttaan hetki
hetkeltä enemmän tulehtuneelta D:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti