Aivan mahtavan leirin jälkeen
kun tulin kotiin niin nukuin päiväunet.
Näin tosi selkeitä, mutta samaan aikaan
sekavia unia. Mun äiti ja sisko
oli kanssa siinä unessa. Yhdessä
kohtaa mua alko tapahtumien käänteet
ahdistaa liikaa ja ekaa kertaa elämässäni
pystyin unessani päättään, että pystyn heräämään.
Se oli tosi pelottavaa, kun mä tärisin ja
heiluin unen ja hereilläolon välillä.
Mä meinasin herätä huutaen.
Mä katselen niitä valoja yksin. Sivusta.
Mä en saavuta muuta kuin pimeyttä.
Viikonlopusta jäi mieleen yks aika hieno sanoma:
'' Jos on kaks huonetta, toinen on aivan sysipimeä
ja toinen on valoisa. Jos niiden kahden huoneen välissä
on ovi ja se ovi avataan niin se pimeys täyttyy
valolla. Valo ei täyty pimeydellä''
Mä olin tänä viikonloppuna ihan oikeasti onnellinen.
Mä nauroin, mä hymyilin ja se piilotti sen kaiken
kivun jonnekkin pois, pimeyteen.
Nyt kotona istun tuolilla ja tuijotan seinää.
Tervettä taas, ihan hemmetin tervettä.
Mutta sen sanon, että en muista koska oisin
pystyny elämään noin onnellisesti, rauhallisesti.
Mä haluan, etten huku hälinään.
Mä haluan että mulla on ääni joka kuullaan.
Mä haluan elää ja uskaltaa.
Mä tuun sen vielä saavuttaan!
<3: Pieni Runotyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti