Kasiluokalla mä yritin jäädä junan alle.
Jokin sai mut nostettua siitä, mä en pystyny siihen.
Kun pääsin parin sekunnin avulla siitä radalta pois,
mun sydän tako hullunu, olin aivan shokissa.
8-9 luokkien välisenä kesänä yritin ottaa yliannostuksen
lääkkeitä. Ja ei, en ottanu niitä tarpeeks, sillai että
jotain ois käyny. Mä otin niitä silleen, että sain pöpperöisen
olon ja pystyin nukahtamaan ilman kipua.
Mä en oo saanu tehtyä sitä itelleni.
Jossain mun sisällä on ollu pieni valo mukana aina.
Joskus oon miettiny, että en mä osaa edes tätä.
Mä en osaa sairastaa, en osaa olla terve.
Mä en osaa kuolla, mä en osaa elää.
Mä oon täällä ja kyllä mä elän.
Mä oon herkkä ihminen, mutta en
halua että ihmisten täytyis jotenkin
varsinaisesti varoa sanomisiaan.
Eikä niiden tarviikkaan.
Välillä tää on yhtä painajaista.
Mä elän kahessa erilaisessa maailmassa.
Pärjäänkö ilman ammattiapua?
Oon niin huono puhumaan totta niille.
Taistelu valoa kohti jatkuu.
Mä en saa luovuttaa.
En muista koska oisin nauranu näin paljon
ku viime yönä kun juttelin facebookissa.
Nauroin vedet silmissä. Se oli niin
IHANA tunne! Sä joka tunnistat itsesi
tästä kertomuksesta: muista että sä oot
kaunis ja vahva nainen.Muista se aina.
Ensimmäinen biisi sulle!
<3: Pieni runotyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti