Mä mietin monta tuntia ja vihdoin jaksoin raahautua keittiöön syömään. Mutustelin banaanin, söin mandariinia. En kokonaan, koska niiden palasten ''siistiminen'' oli liian vaivalloista.

Pitäis kai olla tyytyväinen kun on lähes täydellinen leiriviikonloppu ollut takana. Mutta en mä vaan... Mä en jaksa hymyillä enää. En jaksa puuhailla kotona. En jaksa tehdä rästiläksyjä. En vaan jaksa. Enkä mä ole laiska. Oikeestaan en vaan pysty.

Tuntuu siltä kuin roikkuisin jonkun kielekkeen reunalla. Vaan yhden sormen varassa. Se sormi ei kannattele enää kauaa. Putoan.

Elämästäni osa 1

Sain tänään otettua melatoniinit. Sain su-ma välisenä yönä selitettyä lähes elämäntarinan ystäville. Ja ne vihdoinkin ymmärsi. Ymmärsi edes osittain miks tunnen näin. Miks olen tällänen. Miks käyttäydyn näin. 

Oltiin viidennellä luokalla. Meillä oli yökylävappubileet kavereiden kanssa. Kaikki meni hyvin kunnes tuli aamu ja piti alkaa siivoamaan. Kaikki oli vähän huonolla tuulella ja ilmeisesti oli ollut kavereiden kans jo jotain pientä kränää. Mä katselin mun kynsiä samalla kun mietin mitä alkaisin siivoamaan. 

''DIIVA KATSELEE KYNSIÄÄN''.

Se oli sillon niin liikaa. Siskoni oli tullut hakemaan minua mönkijällä kaveriltani. Minä kuitenkin suuttumisreaktiona lähdin juoksemaan pihalle, tielle ja kohti kotia. Tunnetusti kuntoni on aina ollut järkyttävän huono ja kyseiset kaksi tyttöä saivat minut kiinni. He ottivat käsistäni kiinni ja alkoivat raahata minua takaisin ''juhlapaikalle''.

Tietynlaisena ahdistusreaktiona, kaksi yhtä vastaan-tilanteessa, aloin rimpuilemaan pois. Voimani eivät kuitenkaan riittäneet irti pääsemiseen. Aloin potkia tyttöjä nilkkoihin ja lopulta kun sain toisen käteni irti, löin toista käsivarteen. En nähnyt muuta keinoa päästä irti otteesta. Minua ahdisti liikaa. 

Pelästyin mitä olin tehnyt ja tyttö jota olin lyönyt suuttui (tottakai). Sisko yritti selvitellä ja rauhotella tilannetta. Juteltiin vähän aikaa ja lopulta sovittiin. Lähdin helpottunein mielin kotiin.

Seuraavana koulupäivänä menin tervehtimään ystäviäni koulun pihalla. Kukaan ei vastannut tervehdykseeni. Tuntui kuin keuhkoistani olisi isketty ilmat pihalle. Tyttö jota olin lyönyt, oli käännyttänyt koko koulun minua vastaan. Riidan sopiminen oli vain esitystä isosiskoni edessä. Kaikki katsoivat kylmästi minua. Raivokkaasti. Siitä päivästä alkoi noin kuukauden mittainen eristäminen. Mulla ei ollut ketään. Eikä opettajat huomannu mitään (vaikka koulussa olikin vain 24 oppilasta).''

Olisin voinut hoitaa tilanteen toisinkin. Antanut niiden raahata mut sinne sisällä. Mutta sillon mä en ollut vielä alistunut. Mä pidin puoliani. Silti en vielä useampaan vuoteen tajunnut, kuinka tanssin niiden tyttöjen pillin mukaan. Hävettää tuo väkivaltaisuus. Mä menin paniikkiin. 

Ajattelin alkaa kirjottamaan ''tarinaa'' mun elämästä tälläsinä pieninä pätkinä. Näitä asioita on pakko saada jotenkin käsiteltyä ja koska en pysty puhumaan ammattiauttajille kun ei niitä aikoja saa niin olkoon tää se väline. 

Kyllä olen ansainnut sen, että ei enää edes kysytä miksi käyttäydyn näin. Olen ansainnut sen, ettei tulla kysymään mikä hätänä. Itsehän olen sanonut haluavani eristäytyä. Olen tähän kaikkeen syyllinen. Mutta luulin, ettei ystävät luovuttais toisistaan näin helpolla. Mutta kun MÄ OLEN ANSAINNUT TÄN! 

Alan oleen tosi epätoivonen. En saa edes feikattua hymyä. Peilistä tuijottaa joku, joka en ole minä. Se on niin ilmeetön. Ja samalla niin kipua täynnä. Se huutaa apua ja samalla on tyynenrauhallisen näköinen.

Mikään aikasempi ei oo ollu mitään tähän verrattuna. Tähän kipuun ja samalla tunteettomuuteen. Tää olo on jotain sanoinkuvailematonta. Enkä mä jaksa. Niin pitkään oon yrittäny pitää pään pystyssä. Oon yrittänyt elää. Mutta mä en enää tiedä, koska murrun. Tai oikeestaan tää murtuminen on jo alkanut. 

Mä työnnän muut luotani. Jopa mun siskoni. Mulla on niin paha olla, etten enää pysty rauhottuun. 

Niin paha olla että oksettaa. Mä tarvisin tukea. 

Mitä mä vielä täällä teen?

Jos joku lukee tätä blogia niin ilmottaa. Nyt heti. 

Mitä mä vielä täällä teen? oon vaan niin turha. Sanokaa joku tosissanne, että mulla on jotain arvoo. Koska mä en enää jaksa. On vaan niiin paha olla. Eikä kukaan nää. Ei huomaa. Ei ne välitä. 

VITUN TURHA JA ARVOTON IHMISPASKA.

Kello kaks ja aamuyö, unettomuus tunteetonta syö

Pitäisi putsata meikit. Puhdistusliinat ovat kahden metrin päässä. Mutta kun en mä vaan jaksa. Tuijotan ruutua tuijottamatta mitään. Muistot putkahtelevat mieleeni niin hemmetin kipeinä. Rintaa pistää. Yövaatteet ois kai hyvä pistää päälle. Kello yksi neljäkymmentäkolme. 

Yritän olla pelkäämättä. Mutta kun se saakelin mieli ei vaan toimi niin. Kun yrittää olla pelkäämättä mitään, alkaa ajattelemaan kaikkea ja yhtäkkiä pelkääkin vielä enemmän. Sängystä nouseminen on mahdottomuus. Mutta kun ne meikit pitäisi putsata. Kello yksi neljäkymmentäviisi.

Niskat ovat jumissa. Niin myös selkä ja hartiat. Särkylääkkeetkään ei enää auta, eikä lämpötyyny. Kun mä nousen, tunnen sellasta kipua ja särkyä, että voisin jäädä ikuisesti peiton alle makoilemaan. Mutta kun se on se juttu joka aiheuttaa sitä jumia. Kello yks vitun nelkytäkuus.

Tekis mieli nostaa toi pyyhe tosta lattialta joka on siinä lojunut eilisestä asti. Mutta kun se on vaan niin ylitsepääsemättömän hankalaa. Vasenta sääreä särkee. Oon selvästi hajottanut sen eilen. Enkä edes tiedä miten. Minuutit vaan matelee. Miksen mä ole saanut otettua melatoniinia viikkoihin? Miksen mä malta mennä nukkumaan vaikka se on se ainoa hetkellinen stressitön aika päivästä? Kello on yksi ja neljäkymmentäyhdeksän.

Yritin siivota viikonloppuna. Epäonnistuin aika huolella. Uuden pussilakanan sain laitettua. Ilman aluslakanaa oon nukkunu tän viikon. Ei vaan pysty. Soitinkin on lattialla aika suojattomasti. Se ei edes ole vielä mun. Toivon vaan etten tuu astuun sen päälle. Kello on yhdeksää vaille kaksi. 

Pitäisi kai muistaa syödä. Mutta en mä ole päässyt nousemaan tästä sängystä sitten iltaseitsemän. Liian vaivalloista. Tunnen olevani kuin joka pölypallero nurkassa. Oon vaan kuollutta ihosolukkoa. Huoneeseen kannettu imurikin muistuttaa siivouksesta. Alan tulla heikoksi. Kello on yks ja viisikytneljä.

On vaan hemmetin tyhjä olo. En mä tunne mitään. Paitsi särkyä. Ja tietty kipua. Valo paistaa suoraan silmiin mutten jaksa vaihtaa asentoa. Yliarvostettua touhua sellanen. Rippiristin lukko on väärinpäin. Mutta en mä sitäkään jaksais suoristaa. Turha vaiva. Kello yksiviisikymmentäkuusi.

Ehkä mä yritän nukkua. Tai jaksaa käydä vessassa. Tai vihdoinkin pestä ne meikit. Vaihtaa yöpaidan. Tai vaan olla ja tuijottaa kaukaisuuteen. Mutta en mä tunne mitään.

Nyt se sitten on kai virallista. F32.1. En oikeen tiedä miten suhtautua. Samalla ajattelee ettei tämä voi olla totta. En tämä voi olla minä. Mutta samalla totean ettei se yllätyskään ollut. 

Ne pistää mut odottamaan syksyä. Silloin vasta pääsen terapiaan. Ei ne tosiaan nää, etten jaksaisi elää. Että jokainen päivä on taistelua. Ja ne siirtää sitä syksyyn. Liian pitkä jono.

Mulle luvattiin joulukuussa että asiat tulee järjestymään. Luvattiin, että pian saan pitkäaikaisen hoitosuhteen. Mihin tämä on mennyt? Koko vuoden aikana olen käynyt kerran lääkärissä ja kaksi kertaa mielenterveystyöntekijällä (täyttänyt papereita, ne ei edes olleet hoitavia käyntejä). En ole päässyt kohta viiteen kuukauteen oikeasti puhumaan asioista. En jaksa tälläistä pompottelua. Mä olen helvetti äärirajoilla. Mitä mä voin tehdä? Tuntuu että kukaan ei kuule eikä kuuntele. MÄ EN VAAN JAKSA.

Viiltely on taas riistäytynyt käsistä. Ei mulla ole muuta keinoa hallita sitä ahdistusta. Mä olen aivan hysteerinen jokaikinen koulupäivä. Niiiin paljon sosiaalisuutta ja stressia ja erilaisia tunteita etten vaan pysty rauhottumaan. Itken ja nauran samaan aikaan. En pysty keskittymään yhtään koulutunneilla. Koulupäivän jälkeen vaivun horrokseen. Siihen ahdistuneisuuteen, vihaisuuteen ja itkuisuuteen. En jaksa enkä etenkään KYKENE tekemään mitään. Huoneen siivous vaan lykkääntyy. En saa luettua kokeeseen. Välttelen kaikkia velvollisuuksia viimeiseen asti. 

Mun parhaat ystävät kehuu aina muiden kuvia, mutta ei mun. Ne ei jaksa nähdä mua. Jos alotan jonkun keskustelun wa:ssa kukaan ei kommentoi siihen mitään. Sitten ne vaan alottaa itse uuden aiheen. Ne ei jaksa nähä mua. Ne välttelee mua viimeseen sekuntiin. Enkä mä jaksa olla niille sosiaalinen. En jaksa esittää etteikö musta tuntuis siltä etten enää kuulu porukkaan. Niillä olis niin paljon parempi ilman mua. Oon jopa ollut hiljaa mun asioistani kerrankin. Oon avautunut vaan kahdelle henkilölle. Ja niillekin vain päällisin puolin. Mutta mä olen räjähtämäisilläni. Kuulumattomuuden tunne. Eivät ne halua mua seuraansa. Ne on mieluummin muiden kanssa. Muut saa ne hyvälle tuulelle, mä vaan vitutan.

Onneks on tää eräs, joka piristää mua<3!!

Perheasiat menee ihan perseelleen. Nekin tuntuu vihaavan mua. Oon saanut pelkkää negatiivista kommenttia niiltä. Isä on haukkunut. Äiti myös. Enkä mä näytä sitä että mua sattuu. Oon vaan kokoajan vihasen näkönen. Tuijotan ikkunasta ulos. Pidän mykkäkoulua. Mutta mua sattuu.

Kukaan ei tiedä mun todellista tarinaa. Ei sitä voi kirjoittaa. Ei sitä voi kertoa.

Kaikki tuntuvat vähättelevän mun ongelmiani. Uskoisko ne sitten jos mua ei enää olis? Uskoisko ne vihdoinkin? Onko täällä enää ketään joka välittää? Onko ketään joka rakastaa? Onko ketään ystävää? Kuuleeko kukaan? 

Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?

Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.

Chisu-Yksinäisen keijun tarina

Kuuroihin korpiin huutoni hukkuu Ei edes kaiku vastaa En löydä oikeaa polkua Etkä sinä voi tulla vastaan

Minusta viis täällä veisataan

Broken

Romahdus koulussa. Neljän ja puolen tunnin yöunet eivät olleet kovin järkevä idea. Mutta sain jutella hänelle. En malttanut mennä unille. 

Kerrankin omia kuvia, hui! 

Puhu äänellä jonka kuulen...

Ahdistus kropasta on kasvanut aivan älyttömän suureksi. Kaikki ystäväni ovat minua laihempia. Heillä on lihaksia ja hyvä kunto. He ovat kauniimpia. Heille menevät pienemmät farkut. Minä tursuan kaikista vaatteista ulos. Heitä pyydetään kameran eteen. Heitä kehutaan kauniiksi ja upeiksi. He kehuvat toistensa ulkonäköä. Minusta ei sanota sanan sanaa. OLEN RUMA. Olen se rumin ja ällöttävin ja kamalin ihminen. Ystäväni ovat muiden mielestä upeita. Minä vain olen. En edes ole mitään. He eivät halua viettää aikaa kanssani. Ystäväni pärjäisivät ilman minua. Heillä olisi paljon parempi ilman minua. KAIKILLA OLISI PAREMPI ILMAN MINUA.

Eräs ihminen on kiinnittänyt huomiona näiden viime päivien aikana. Onko minulla mahdollisuus? Ainakin juttua riittää. Hän on erilainen ja siksi ihana. Onko meillä mahdollisuutta? Minulla on tunne, että tarvitsen sinua. Ystävilleni en voi mitään kertoa. Haluan olla varma ennenkö kukaan saa kuulla mitään. HÄN ON IHANA!

Ystävilläni on liikaa murheita, perheelläni vielä enemmän. En minä voi kertoa todellisista tunteistani. Minun täytyy olla vahva ja elämäniloinen. Todellisuudessa olen heikko ja kuolemanväsynyt. Viiltely on taas riistäytynyt käsistä. Kun saavutus ilman viiltelyä on viisi päivää. Eihän minulla ole ongelmia... Valitan vieläkin turhasta. Vain yksi ystävä ymmärtää _täysin_ mitä käyn läpi. Hän on korvaamaton tuki. En kuitenkaan halua rasittaa häntä liikaa, hän on superrakas<3