Se huutaa mun päässä. Mua ällöttää
mun turvonnu keho. Mun farkut ei
meinaa mahtua kiinni, mun paidat kiristää.
En tahdo, äiti, en tahdo muuttua enää
isommaksi. Silti mä syön kääretorttua, donitsia,
karkkia, riisikakkuja..... YÄK!
Löysin viikonloppuna mun lukuinnon uudestaan.
Okalinnut vaikuttaa aivan hullun hyvältä kirjalta.
Voi että kuinka mä olinkaan kaivannu sitä
lukemisen mukana tulevaa irrottautuneisuutta
tästä elämästä. Kun mä luen niin mä en elä
tässä maailmassa, vaan mä astun sisälle sen kirjan tapahtumiin.
Mulla on pitkästä aikaa sellanen tunne,
että täällä maailmas on enemmän valoo
kun pimeyttä. Tää tunne on niin ihana.
Mulla on todella paljon asioita, joista
saan olla kiitollinen! Mä en haluais
palata ajassa taaksepäin, vaikka oiskin
se mahdollisuus. Tää hetki on se missä
mä parhaani mukaan yritän elää.
Mä odotan et lumet sulaa, saan ostettua
kunnon lenkkarit ja pääsen kerrankin kunnolla
lenkkeilemään. Toivon, että jostain sais siihen
kunnolla energiaa. Mä haluan tuntee sen tunteen
kun jaksaa juosta kunnolla ja keuhkoissa
virtaa happi.
<3: Pieni Runotyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti