Epävarma, itseinhoinen.
Mä en kelpaa, en kelpaa.
Vihaan tätä kaikkea.
Tässä sitä ollaan, 16kg painavampana
kuin vajaa kaks vuotta sitten.
Järkyttävää, ahdistavaa.
Mutta samalla helpompaa,
ainakin tietyllä tasolla.
Enää ei oo kokoajan kylmä.
Ei oo kokoajan nälkä.
Mä syön herkkuja, vaikka se ahdistaakin.
Ja mä tuun vielä pääseen eroon tästä.
Kaikki pysyy ajatuksen tasolla.
Hermoromahdus, liikaa itkua.
En jaksa enää, kuka mua pakottaa
nostaan pään ylös ja jatkamaan.
Ehkä mä olenkin oman itseni vanki.
Ja tietyllä tavalla kivusta nautin.
Tänään taas useemman kuukauden jälkeen
terä lipes ja kunnolla. Huoneen lattiassa
oli kohta joka kiilsi verestä.
Miten siitä voi nauttia ja samaan aikaan vihata?
Ristiriitaisin tunnelmin: Pieni Runotyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti