Mä tiedän, että en oo mikään
enkelilapsi. Mussa on paljon virheitä
ja se heijastui meidän suhteeseen.
Oon hyvin läheisyydenkipeä,
mutta joskus se läheisyys pelottaa.
Pelottaa, että pääsen liian lähelle
ja yhtäkkiä en olekkaan sulle mitään.
Pelkäsin, että mun läheisyys on sulle
vaan joku parannuskeino ja sitten
kun oot tarpeeksi ehjä niin mut voi
jättää oman onnen nojaan.
Päätin siis karata ennekuin sä
karkaisit mun luota.
Sanottakoon, ettet säkään mikään
täydellinen ollu. Hymyyn ihastuin
ja sun kanssa oli yleensä mukavaa.
Joskus taas muutuit aivan kylmäksi,
susta oli sillon jäljellä vaan varjo.
Pelkäsin, että sä et löytäis enää valoon.
Pelkäsin, että mun heikkous tappais
sut pikkuhiljaa sisältäpäin.
Olen pelkuri, myönnän sen.
Mutta jossain vaiheessa sä tuut
tajuamaan, että mä en oo ainoo
jota voi siitä kaikesta paskasta
syyttää. En ole se joka sut huonosti
jätti, vaan sä et itse enää halunnut
jatkaa kun mä löysin jotain
jota täytyisi korjata.
Olisin halunnut paikata ne kaikki
säröt, mutta näin myöhemmin ajatellen
molemmat meni vielä enemmän rikki.
Kohtuutonta on se, että väität
minun tehneen kaiken pahan.
Loppujen lopuksi me molemmat
rikottiin toisemme aivan kokonaan.
Ei kahta näin rikkinäistä voi saada
ehjäksi. Miksi? Miksi aina ihastun
niihin, jotka kaipaavat ehjäksi
tulemista. Ihastun niihin jotka ovat
rikkinäisiä, heikkoja, epävarmoja.
<3: Pieni Runotyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti