I want to be unbroken...

En tiedä mitä mun pitäis kertoa. Mä oon piristyny, saan itseni tekemään läksyjä, oon oppinu nukkumaan vähän paremmin (oikeestaan todella hyvin), oon nauranu, tehny suunnitelmia keväälle, laulanu, ollu tyttöjenillassa. Oon myös itkeny, ahdistunu, huomannu kuinka ruma oon, oon rikkonu taas vähän liikaa mun ihoo.

Joku vois sanoo (tai aika monikin), että viiltely on säälittävää. Joo, ei se mikään hyvä juttu oo. Mutta entä jos ei osaa lopettaa? Mua saatetaan pitää naurettavana kun oon tän vuoden puolel tehny "vaan" 5 viiltoo. Mulle se on paljon. Se on sellasta epäsäännöllistä kipua, mutta mä joudun kestään noita jälkiä varmaan lopun ikääni. Miks mä sit teen niin? Jaa-a, en osaa hallita pahanolontunnetta. Se tappaa mut sisältä, repii riekaleiks.

On tullu tietyllä tapaa taas kulissit ylle, mutta mulla on siellä seassa kyl paljon onnellisuuttakin. Oikeaa onnellisuutta. Tää kevät vaikuttaa aivan hulluna, on jollain tapaa helpompi olla. Mun oikea sääri ja oikea reisi on kipeitä, mutta kyl tästä vielä noustaan!

<3: pieni runotyttö

-mun nilkka...-