Neljänkymmenen kilon paikkeilla pyöriminen ei oo tervettä. Silti kaipaan sitä aikaa. Selailin tänään vanhoja kuvia ja mietin että voi paska, en halua painaa näin paljon. Olen läskiläskiläski. Paino vaan kasvaa ja oon ruma sekä sisältä että ulkoa. Hitto.
Miks ihmiset osaa hämmentää aina niin paljon. Tulee aina vaan uusia ja uusia ihmisiä jotka hämmentää. Mietin liikaa asioita, ihan oikeesti. Paskon ystävyyssuhteita, kaverisuhteita, alkavia ihmissuhteita... Joskus teen sen tietosesti. Yleensä tiedostamatta. Ihan pienetkin asiat saa mut niin pois tolalta etten enää kestä jonkun ihmisen lähellä oloa. Tuntuu ettei mua ymmärretä. Enkä mä ymmärrä muita.
Kaduilla kulkiessa ääni pään sisäs käskee hyppään autotielle, junaradalle, sillalta alas, ihan mitä tahansa. En halua olla olemassa, en halua kuolla. Tää elämä ei vaan toimi mun kohdalla. Nyt tarvii halin, tai vaikka miljoona. Tarviin ihmisen joka haluaa istua mun vieressä sillon kun ahdistaa. Loppujen lopuks varmaan työnnän sen ihmisen kaus mun luota. Anteeks kaverit, en mä halua työntää teitä poies. En todellakaan. Arvostan sitä että jaksatte tätä kaikkee paskaa. Ymmärrän myös jos ette enää jaksa mua ja tätä päähässäkkää. Sanokaa se suoraan. Oikeasti suoraan.
-suuri runotyttö-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti