Häpeän itseäni.
Eräs ilta keksin kuinka terävä
terottimen terä oikeastaan onkaan.
Se on sopivan pieni kuljetettavaks
laukussa ja sopivan pieni että sillä
voi leikkiä tunnilla muiden huomaamatta.
Paitsi jos teet kunnon vertavuotavan
haavan ja vierustoverisi kysyy että
mitä sulla on kädessä.
Hävettää tunnustaa tää, mutta
on vaan pakko olla rehellinen.
Tarvitsen halin. Kärsivällisen kuuntelijan.
En sais valittaa, jos en mitään tee asioiden
paranemisen eteen. Joskus olis vain helpompi
pyytää apua kunnolla. Huutaa, itkeä ja näyttää
ne arvet. Mutta vaikeampaa helpompaa on
olla hiljaa ja antaa niiden olettaa mun olevan
kunnossa. Tarvitsen halin.
Epäonnistunut. Unohtunut. Aina suuna päänä.
Puhuu liikaa itsestään. Ruma. Kelpaamaton.
Ei tarpeeksi hyvä. Tylsä. Rasittava. Valittaa
liikaa. On ilkeä. On tahditon. KELPAAMATON.
Miksi en kelpaa kellekkään? Miksi valehtelu
on niin helppoa? Miksi olen kylmä ja ajattelematon
persoona?
-Runotyttö-
-Jätin sanan pieni pois, koska yksinkertasesti
se sana ei kuvaa mua tällä hetkel mitenkään-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti