Who are you?

Nyt on sellanen olo että tarviin 

lohtua ja turvaa. On yksinäinen olo.

Liiankin. Haluaisin halin. Ystävän lähelle.

Itkettää ja väsyttää, mutta yksinäinen

ei meinaa saada unta. 

Tää saatta vaikuttaa tosi naurettavalta,

mutta mun on pakko kertoo tästä.

Näin viime yönä unta jossa mä

ihastuin yhteen poikaan. Siinä unessa

suutelin sitä ja musta tuntu, että se olis

se just oikee ihminen mulle. Mutta sitten

se poika lähti. Mä jäin etsimään sitä,

kyselin sen nimeä muilta. Musta tuntuu,

että se poika oli joku jonka jo tunnen, mutta

nyt en enää muista kuka se oikein oli.

En tajua, miten joku tollanen asia

kummittelee päässä koko päivän.

Mua pelottaa ihan liikaa, että sitten

kun löydän jonkun ihmisen jonka kanssa

haluun jakaa elämäni, niin se juoksee pois.

Pelkään että se ahdistuu liikaa ja katoaa

mun luota. Miksi pelkään jääväni

yksin? Mä leikin prinsessaa,

asun pilvilinnoissani ja aina

ne romautetaan.

<3: Pieni Runotyttö

I'm not the only one who made mistakes..

Mä tiedän, että en oo mikään

enkelilapsi. Mussa on paljon virheitä

ja se heijastui meidän suhteeseen.

Oon hyvin läheisyydenkipeä,

mutta joskus se läheisyys pelottaa.

Pelottaa, että pääsen liian lähelle

ja yhtäkkiä en olekkaan sulle mitään.

Pelkäsin, että mun läheisyys on sulle

vaan joku parannuskeino ja sitten

kun oot tarpeeksi  ehjä niin mut voi

jättää oman onnen nojaan.

Päätin siis karata ennekuin sä

karkaisit mun luota.

Sanottakoon, ettet säkään mikään

täydellinen ollu. Hymyyn ihastuin

ja sun kanssa oli yleensä mukavaa.

Joskus taas muutuit aivan kylmäksi,

susta oli sillon jäljellä vaan varjo.

Pelkäsin, että sä et löytäis enää valoon.

Pelkäsin, että mun heikkous tappais

sut pikkuhiljaa sisältäpäin.

Olen pelkuri, myönnän sen.

Mutta jossain vaiheessa sä tuut

tajuamaan, että mä en oo ainoo

jota voi siitä kaikesta paskasta

syyttää. En ole se joka sut huonosti

jätti, vaan sä et itse enää halunnut

jatkaa kun mä löysin jotain

jota täytyisi korjata.

Olisin halunnut paikata ne kaikki

säröt, mutta näin myöhemmin ajatellen

molemmat meni vielä enemmän rikki.

Kohtuutonta on se, että väität

minun tehneen kaiken pahan.

Loppujen lopuksi me molemmat

rikottiin toisemme aivan kokonaan.

Ei kahta näin rikkinäistä voi saada

ehjäksi. Miksi? Miksi aina ihastun

niihin, jotka kaipaavat ehjäksi

tulemista. Ihastun niihin jotka ovat

rikkinäisiä, heikkoja, epävarmoja.

<3: Pieni Runotyttö

Let it be, keep going...

Hyvä päivä, hyvä mieli.

Naurua, hiukset hyvin.

Tänään rakastan jokaista hetkeä.

Nukuin päiväunet, sain läksyt tehtyä.

Kotona taas, omassa huoneessa.

Kyllä kelpaa!

Oon hymyilly lähes koko päivän,

ainakin sisäisesti.

Mä olen elossa!

<3: Pieni Runotyttö

Pain...

Mä haluun istuu kalliolla, tai vaikka junaradalla.

Haluan tuntea eläväni. Pimeys tappaa, mut

samalla se tuudittaa uneen. Antakaa mulle vielä aikaa.

Tuntuu siltä, että päivät valuu hukkaan.

Kaikesta tästä huolimatta tää päivä on hyvä.

Tää päivä alko hyvin, ehkä mä pystyn tänään oleen onnellinen.

Viikonloppuna mulla oli todella kivaa.

´Tuntuu siltä, elämä on maailmanpyörä.

Sellanen hemmetin iso. Kun se maailmanpyörä nousee

niin ilosuus kasvaa pikkuhiljaa. Pitkän ajan kuluttua

sä oot siellä ylhäällä ja kaikki tuntuu ihan mahtavalta.

Mutta ennenkuin sä huomaatkaan niin se lähtee jo

laskemaan ja sillon kaikki menee päin puuta.

Ja pian sä löydät itses sieltä alhaalta, etkä oo

varma jaksatko lähtee enää uutta kierrosta.

Se kierros vie niin kauan, niin kauan ja se ilo

kestää vaan hetken.

En tiedä miks mä kiinnyn aina särkyneisiin ihmisiin.

Suhteet särkyneiden kanssa ei ikinä kestä kunnolla.

Mä en ole  tarpeeksi hyvä ihminen liimaamaan lasinsiruja

paikoilleen, en todellakaan. Luulin, että voisin olla

se pelastaja, mutta ehkä mä olenkin se pelastettava.

Ja loppujen lopuks itse täytyy pelastaa itsensä.

Pelasta itsesi vielä kun voit, ei se maailmanpyörä

sua ikuisuuksia odota.

<3: Pieni (tai ei niin pieni) Runotyttö

I want to be unbroken...

En tiedä mitä mun pitäis kertoa. Mä oon piristyny, saan itseni tekemään läksyjä, oon oppinu nukkumaan vähän paremmin (oikeestaan todella hyvin), oon nauranu, tehny suunnitelmia keväälle, laulanu, ollu tyttöjenillassa. Oon myös itkeny, ahdistunu, huomannu kuinka ruma oon, oon rikkonu taas vähän liikaa mun ihoo.

Joku vois sanoo (tai aika monikin), että viiltely on säälittävää. Joo, ei se mikään hyvä juttu oo. Mutta entä jos ei osaa lopettaa? Mua saatetaan pitää naurettavana kun oon tän vuoden puolel tehny "vaan" 5 viiltoo. Mulle se on paljon. Se on sellasta epäsäännöllistä kipua, mutta mä joudun kestään noita jälkiä varmaan lopun ikääni. Miks mä sit teen niin? Jaa-a, en osaa hallita pahanolontunnetta. Se tappaa mut sisältä, repii riekaleiks.

On tullu tietyllä tapaa taas kulissit ylle, mutta mulla on siellä seassa kyl paljon onnellisuuttakin. Oikeaa onnellisuutta. Tää kevät vaikuttaa aivan hulluna, on jollain tapaa helpompi olla. Mun oikea sääri ja oikea reisi on kipeitä, mutta kyl tästä vielä noustaan!

<3: pieni runotyttö

-mun nilkka...-

Sekasortoisia sanoja

''Ne sydämesi särkivät mut siipesi ehjät on.

Vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon.

Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään,

saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään.''

''Onko se oikein

mulla menee elämä ja mä mietin

et mä en haluu olla mä

ja mä pyörin mun pientä ympyrää''

Ristiriitasia ajatuksia. Näitä asioita

ihmiset on mulle ladellu.

Oon nolohirveäupealaiskatyhmä.

Mitä vittua oikeesti?

En tiedä mitä ajatella, miks

palaan samojen ihmisten luokse

jotka on aiheuttanu mulle niin

paljon kärsimystä?

Miksi en osaa irrotta otettani

kenestäkään. 

En osaa irrottaa siitä synkästä 

puolesta. Jollain tavalla kai nautin

siitä, että kärsin. En tiedä.

Viilläviillä. Mutta mä en tahdo

enää, en tahdo. Haluan

säilyttää ihoni ehjänä.

VIILLÄ.

<3: Pieni Runotyttö

wherever you will go...

Epävarma, itseinhoinen.

Mä en kelpaa, en kelpaa.

Vihaan tätä kaikkea.

 Tässä sitä ollaan, 16kg painavampana

kuin vajaa kaks vuotta sitten.

Järkyttävää, ahdistavaa.

Mutta samalla helpompaa,

ainakin tietyllä tasolla.

Enää ei oo kokoajan kylmä.

Ei oo kokoajan nälkä.

Mä syön herkkuja, vaikka se ahdistaakin.

Ja mä tuun vielä pääseen eroon tästä.

Kaikki pysyy ajatuksen tasolla.

YLEENSÄ.

Hermoromahdus, liikaa itkua.

En jaksa enää, kuka mua pakottaa

nostaan pään ylös ja jatkamaan.

Ehkä mä olenkin oman itseni vanki.

Ja tietyllä tavalla kivusta nautin.

Tänään taas useemman kuukauden jälkeen

terä lipes ja kunnolla. Huoneen lattiassa

oli kohta joka kiilsi verestä.

Miten siitä voi nauttia ja samaan aikaan vihata?

Ristiriitaisin tunnelmin: Pieni Runotyttö