Joskus on huonojakin päiviä

Oon nykyään aika sulkeutunut. En osaa sanoa kovin usein muille, että nyt on huono päivä. En uskalla myöntää huonoa oloa, koska ''oonhan mä terve''. Terveeksi oloni koenkin. Huonoja päiviä on silti ja etenkin nyt kun työt on alkanu. En uskalla ääneen myöntää, etten viihdy työpaikallani. Tulee kiittämätön olo, koska mulla sentään on kesätöitä. Oon oppinut työntään omia tunteitani taka-alalle ja osittain se on hyväkin juttu. Osittain se tarkoittaa kuitenkin sitä, etten osaa enää näyttää tunteitani yhtä hyvin. Piilotan ne. 

Välillä tuntuu että oon kadottamassa oman persoonani. Jotenkin se mielialojen runsas vaihtelu ja sen ulospäin näyttäminen on ollut niin suuri osa elämää ja persoonaa aikaisemmin. Nykysin oon ollu jopa pelottavankin vakaa. Ne tunteet on pysyny sisällä ja niiden purkaminen on vähän vaikeutunut. Iltaisin valvon miettien mikä on sitä ''todellista'' minää ja mikä ulkokuorta. Nää taitaa kuitenkin olla sitä normaalia nuoruusiän pohdintaa. Ehkä. Mahdollisesti.

Pointtina on kai se että mulla on edelleenkin päiviä jolloin ahdistaa. Töihinkin meno ahdistaa. Silti saan töissä tsempattua itseni iloiseksi ja ahkeraksi. Oon myös ollut aika väsynyt viimeaikoina, toivottavasti rautakuuri alkais kohta tehoamaan. Pääasiassa mulla menee hyvin, en vaan osaa oikein puhua enää jos jokin asia harmittaa. 

Mutta edelleenkin koen olevani terve!

Hyviä uutisia...

Vaikka syysloman ja joulun välissä kerkesin laihtumaan melkein 8kg, niin nyt paino on noussut tosi paljon. Eikä se oikeestaan haittaa. Oon myös alkanut nauttimaan liikunnasta, saanut sisällytettyä sitä edes muutamaan päivään viikossa. Ja se todella on auttanut. Helpottanut tätä oloa. Oon kyllä syönyt nyt stressiin (kiitos yo-kirjoitusten), mutta nyt alkaa tämäkin helpottaan. Toivotaan, että sais terveellisempiä elämäntapoja jatkettua myös syömisen osalta ja tällä kertaa oikein motiivein: tahdon olla terve, elinvoimainen ja edes vähän vahvempi. Ja nykyään yhä useammin mä olen tyytyväinen kroppaani, vaikka se onkin selluliittia täynnä. Pystyn jotenkin selättään sen ahdistuksen ja kääntään sen voimaksi.

Joululoman jälkeen en ole ollut kertaakaan kipeänä (ellei satunnaista kurkkukipua lasketa). Viime aikoina oon stressanut koulua, kesätöiden hakemista ja jatko-opiskeluja niin paljon, että mulle on alkanut ilmestymään outoja vatsakipuja. Tosi vaihtelevia sellasia. Pahin oli juuri ennen englannin yo-kuunteluita. Heräsin aamuneljältä ja itkin koko aamun. Pelkäsin myös oksentavani, vaikka siihen ei ollut aihetta (ah, kiitos ihanan oksennuspelon joka saa yliajattelemaan). Osittain tää johtuu siitä epäterveellisestä ruuasta jota popsin, suurimmaks osaks kumminkin stressistä ja jännityksestä. Mutta hei, muuten mä olen ollut terve! Ette uskokaan kuinka mukavalta tää tuntuu monen vuoden kroonistuneen flunssan jälkeen.

Uusi vuosi tuo uusia mahdollisuuksia eteen. Vaikka en uskokkaan "uuden vuoden taikaan" niin voin ylpeänä kertoa saavutuksen: Ei yhtään viiltojälkeä, mustelmaa tai mitään muuta itsensä satuttamista koko tämän alkuvuoden aikana. Hitto, samaan aikaan tunnen itseni niin vahvaksi ja samalla niin heikoksi. Mutta eikä se olekin normaalia elämää? Pelkoja, pettymyksiä, onnea ja iloa. Tunnen tunteita. Hymyilen useammin aamulla herätessäni.

Vaikka oonkin yhtä sekaisin kuin mun huoneeni, niin oon tajunnut että se kuuluu tähän luonteeseen. En olis oma itseni ilman ailahtelevia mielialoja, ilman itkuherkkyyttä, ilman lagaamista kaveriporukassa. Tiedän tehneeni paljon virheitä, tiedän tekeväni niitä edelleen. Mutta kuka kieltää yrittämästä uudelleen. Kuka kieltää olemasta ihminen. Kuka kieltää tekemästä virheitä.

Tosi usein mietin sua mummu. Ikävä on kova. Mutta mä tiedän, että sä rakastit meitä ja me rakastettiin sua, rakastetaan sua aina. Vaikka olikin aikaa varautua, niin silti sä lähdit liian äkkiä. Mutta niin se aika vaan helpottaa: nyt susta tulee mieleen kaikki kauniit ja ihanat muistot. Kuinka joku voikaan tulla iloiseksi vain siitä, että letitän hiukset? Sulla elämänarvot oli aina kohdallaan. Aina ja ikuisesti sua kunnioittaen <3

Onnekseni voin sanoa vuoden 2014 olevan jo useamman kuukauden takanapäin. Mikä teki siitä yhden elämäni raskimmista? Erosin poikaystävästä, satutin yhtä ystävää, tein pahimman toiselle seurustelukumppanille jonka pystyy tekemään. Sekoilin kännissä. Sain diagnoosiksi keskivaikea masennus, sain viime kevään viimeisestä jaksosta 1/6 kurssia suoritettua. Riitelin molempien vanhempien kanssa todella pahasti (pari kertaa jopa häivyin kotoa). Ekoihin ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen alkoi lähes heti eron jälkeen. Samaan aikaan mummu oli kriittisessä kunnossa sairaalassa. Enemmän tuli vietettyä aikaa sairaalasängyn vierellä ja itkien, kuin koulussa tuli opiskeltua. Päivät veny pitkiksi. Onneksi serkkuvauvat syntyivät ja mummu virkosi ja pääsi saattohoitokotiin. Syyslomasta vietin suurimman osan ajasta siskon kanssa, oli superhauskaa. Mutta syysloman lopussa elämä tuntui pysähtyvän. Tai niin mummun elämä ainakin päättyi. Ei sitä voinut ymmärtää. Ne lukemattomat päivät täynnä kipua, kaipausta ja ymmärtämättömyyttä. Hermoromahduksia koulussa ja läheisyydenkaipuuta. Ja siitä se laihtuminen lähtikin.

Mutta tästä kaikesta on selvitty ja täällä ollaan, entistä vahvempina. Tuntuu, että elämä alkaa voittamaan taas. Vaikka luettelinkin pitkän pätkän äärimmäisen rankasta edellisestä vuodesta, tahdon kuitenkin painottaa sitä, kuinka nyt on hyvä olla. Tai vaikka ahdistaa, niin siitä ahdistuksesta selviää. Välillä on huonompia päiviä, mutta silloinkin tietää, ettei tämä kestä ikuisesti, että olo kyllä helpottaa. Vuosien jälkeen tuntuu, että ajatusmaailma alkaa muuttumaan myönteisemmäksi, ainakin elämän kannalta. Kiitos kaikille rakkaille ihmisille. Anteeksi niille joihin en ole saanut pidettyä yhteyttä. Anteeksi niille joiden kanssa oon erkautunut syystä tai toisesta. Anteeksi niille joita oon huomaamattani satuttanut. Anteeksi niille, joille en pysty anteeksi sanomaan (voi kuinka hankalaa se onkaan myöntää ääneen omia virheitään). Ja ihan todella, jokainen teistä on ihana. Me tehdään virheitä, me kaatuillaan. Me sanotaan asioita joita tahdotaan, mutta joita ei kannattais sanoa. Me sanotaan asioita, joita ei tahdottais sanoa. Mutta me ollaan tässä, me ollaan elossa. Ja se on jo todistus siitä, että joskus tää kaikki vielä helpottaa.

Haleja jokaiselle. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Kai jopa voisi sanoa:
"Kun aamulla herään, mä tuntee voin sen. Tää on kaunis päivä, mä oon onnellinen. Sama mulle vaik satais, taivas ois pilvinen. Tää on kaunis päivä, mä oon sopivasti onnellinen".

Ja niinkuin vaarini totesi muutama viikko sitten: vaikka kaikkea onkin tapahtunut niin taidan olla sopivasti onnellinen. <3

Black black black black...

Kaikki on niin tyhjää ja avaraa.
Samalla niin sekasotkuista ja ahdasta.
Enkä tiedä kuka oon.
Enkä tiedä kuka haluisin olla.

Nyt on se hetki kun tahtoisi muuttua kokonaan tiikeriksi.
Raidoittaa punaisella.
Ja hukkuisi siihen lammikkoon.
Mutta en tee sitä.
Sillä toivon että tälle elämälle löytyy parempikin tarkoitus.

Mutta miksei se terapeutti vastaa?
Miksi painon on taas täytynyt nousta?
(Syönyt taas liikaa, tietysti).
Oon niin läheisyydenkipeä että sattuu.

tears and pain...

Ahdistus. Se asia joka saa kiemurtelemaan sängyssä ja haukkomaan happea hengen kaupalla. Toisena hetkenä se estää kyyneleitä virtaamasta ja toisena hetkinä se saa aikaan vuolaan kyynelvirran. Tänään tuo jälkimmäinen.


Miks ihmissuhteet on aina näin hankalia? Ja miksei kaikilla oo unikaveria? Ja miksi se henkilö josta on kiinnostunut tekee sulle kusisesti? Ja miksei jotkut ihmiset voi vaan jättää rauhaan? Ja miksei osaa huomioida toisia? Ikinä.


Haavat kädessä muistuttaa tästä päivästä-itsekäs. Pintanaarmuja, luulisin, mutta miksei laastari meinaa pitää.


Paino on noussut liikaa. Ihan liikaa. Ihan liikaa. Vaa'alla käyminen ahdistaa, mutta vielä enemmän ahdistaa jos ei pääse käymään.


Hampaat on huonossa kunnossa. Hiukset on ohentunu. Kynnet murenee ja halkeilee. Mutta kyllä syön. Enemmän kuin kukaan kavereista. Ja se näkyy näkyy näkyy näkyy.


Ja miksei voi olla niin kuin muut?
Ja miksei mielenterveys ole kohdillaan?
Ja miksi tänään muistui mieleen kaikkia pahoja sanoja?


Sun käsialas on pelkkiä harakanvarpaita. *ne nauraa sun laululle*. Hae ny se pipos vitun urpo, oot kyl niin säälittävä paska ettei sun seurassa kehtaa näyttäytyy. Oot itsekäs paska. Et osaa ihmissuhteita. Oot paska kaveri. Tai siis, ei sul oo ystäviä eikä kavereita. Runotyttö on hullu vitun hullu vitun hullu vitun hullu. Mikä vittu sua vaivaa rumilus? Hymyilisit joskus niin voisit näyttää edes siedettävältä. Hyi vittu kuinka rumat kengät!! Kuka idiootti käyttää tollasia? Ainii, ootkin täyspaska. Ei millään pahalla mutta jos et rupee liikkuun enemmän niin susta tulee pullukka. Ei KUKAAN halunnu sua tänne. Häivy meidän silmistä pois. Oot säälittävyyden huippu. Oot niin heikko että katkeet yhtä nopsaan kun tää keppi. Runotyttö älä lyö. TÄYSPASKA TÄYSPASKA TÄYSPASKA TÄYSPASKA.


käteen sattuu mutta sydämeen vielä enemmän. Silmät kirveltää. Tästä tilanteesta ei oo ulospääsyä. Tahtoisin vain, tahtoisin vain....

asdfghjkl

I'm gone, done wrong is there nothing you can say

Please sister help me I'm not feeling okay

Pelottaa tää kevät: opiskelu, vastuunotto, päätöksenteko. Pelottaa kirjotukset ja pelottaa saanko luettua. Tänään oon syöny niin paljon, että on huono olo. Enkö oo saanut opiskeltua. Miten selviän miten selviän miten selviän miten selviän? Tahdon viiltää. En tahdo. Tahdon.

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painuu alemmas ystäväin ja se kaiken sulta syö ja heti perään vielä lyö ja sanoo sä pystyt parempaan.

Sä haluat pois, kun et pystykään, kaikkeen mitä pitää yrittää.

Koin hennon otteen, näin väsyneen kehon. Pelkäsit liian, liian paljon ystäväin. Olit kaunis kuin tiikeri, jonka raajoja koristi viivat viivojen perään. 

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

SÄ HALUSIT POIS, KUN ET PYSTYNYTKÄÄN KAIKKEEN MITÄ PITI YRITTÄÄ.

Kai sitä täytyy myöntää: mua pelottaa. Pelottaa tää olotila. Se kuiskii  mulle, että vielä muutama kilo pois ja oon kaunis. Mutta samalla on se ääni, joka muistuttaa siitä, kuinka väsynyt minä ja kroppa ollaan. Että ollaan nuhjusia banaaneita hedelmäkulhon pohjalla. Eikä nahistuminen auta. Se vaan pahentaa siitä. Se nahistuminen pelottaa ja kiehtoo samaan aikaan. 

Mikä mussa on vikana? Miks en vaan vois hyväksyä itseäni tälläisenä kuin olen? Antaisin kilojen tulla takas ja ehkä sitä myötä myös energian ja voiman? 

Tänään mua ahdisti, kun paino oli aamulla 200g, _200 vitun vaivasta grammaa, korkeampi. Ja sitten en syönyt moneen tuntiin. Eikä se ollut kivaa, mutta en osaa enää syödä normaalisti. Käyttäytyä normaalisti. Hymyillä normaalisti.

Odotan huomista (tai tätä päivää). Siitä voi tulla mitä vaan. 

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Täytyy hitto vie päättää, että selviytyykö tästä ite, ottaa kunnon asenteen ja selviytyy. Vai hakeeko apua ja kestää perheenkin reaktion. Mutta saa sitä apua. Ja ottaa kunnon asenteen.

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Sinä iltana hän on vaiti

Tahtoisin itkeä mutta en vain osaa. En nyt. En tässä. Osaan itkeä vai huonoissa väleissä, julkisilla paikoilla. Yksin pimeässä ajatukset huutavat liikaa. Kun nielen sen itkun läheisten seurassa, niin ei se tuu esille yksin. Tahtoisin vaan että se purkautuis.


Etenkin tänään on tullut mietittyä, että kiinnostaako sua ollenkaan, että oliko ensivaikutelma hyvä ja sitten kun aukasin suuni niin sua alko etoa. Alko etoa. Etoa. Etoa. Ja sä vaan tahtoisit mun oksentavan viimesetkin sanat ja olevan hiljaa.


En ole ansainnut ketään. Kaikki ansaitsee parempaa. Putosin juoksuhautaan eikä kukaan voi pelastaa. Vatsaan sattuu, nälkä kaihertaa. Mutta lisään juomista sillä vedessä ei oo kaloreita. Kun syön niin syön suklaata. Paketillisen. Niin kauan että flunssaisena meinaan tukehtua siihen tahmaisuuteen.


Tiistaina on taas näytönpaikka. Näytönpaikka joka on ollut kerran vuodessa kolmen vuoden ajan. Meen vastaanottaan avustuksen niin kuin ne kaikki muutkin. Ne joita vihaan. Ne jotka kattoo aina kylmillä silmillään ja tahtoo mun poistuvan. Tahtoisin edes kerran näyttää, että musta on tullut jotain muuta kuin mitä ne odotti. En näyttäis rumalta, en lihavalta, enkä säälittävältä. Mut taas ne saa aihetta kuiskia.


MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN