Oon nykyään aika sulkeutunut. En osaa sanoa kovin usein muille, että nyt on huono päivä. En uskalla myöntää huonoa oloa, koska ''oonhan mä terve''. Terveeksi oloni koenkin. Huonoja päiviä on silti ja etenkin nyt kun työt on alkanu. En uskalla ääneen myöntää, etten viihdy työpaikallani. Tulee kiittämätön olo, koska mulla sentään on kesätöitä. Oon oppinut työntään omia tunteitani taka-alalle ja osittain se on hyväkin juttu. Osittain se tarkoittaa kuitenkin sitä, etten osaa enää näyttää tunteitani yhtä hyvin. Piilotan ne.
Välillä tuntuu että oon kadottamassa oman persoonani. Jotenkin se mielialojen runsas vaihtelu ja sen ulospäin näyttäminen on ollut niin suuri osa elämää ja persoonaa aikaisemmin. Nykysin oon ollu jopa pelottavankin vakaa. Ne tunteet on pysyny sisällä ja niiden purkaminen on vähän vaikeutunut. Iltaisin valvon miettien mikä on sitä ''todellista'' minää ja mikä ulkokuorta. Nää taitaa kuitenkin olla sitä normaalia nuoruusiän pohdintaa. Ehkä. Mahdollisesti.
Pointtina on kai se että mulla on edelleenkin päiviä jolloin ahdistaa. Töihinkin meno ahdistaa. Silti saan töissä tsempattua itseni iloiseksi ja ahkeraksi. Oon myös ollut aika väsynyt viimeaikoina, toivottavasti rautakuuri alkais kohta tehoamaan. Pääasiassa mulla menee hyvin, en vaan osaa oikein puhua enää jos jokin asia harmittaa.
Mutta edelleenkin koen olevani terve!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti