Vaikka syysloman ja joulun välissä kerkesin laihtumaan melkein 8kg, niin nyt paino on noussut tosi paljon. Eikä se oikeestaan haittaa. Oon myös alkanut nauttimaan liikunnasta, saanut sisällytettyä sitä edes muutamaan päivään viikossa. Ja se todella on auttanut. Helpottanut tätä oloa. Oon kyllä syönyt nyt stressiin (kiitos yo-kirjoitusten), mutta nyt alkaa tämäkin helpottaan. Toivotaan, että sais terveellisempiä elämäntapoja jatkettua myös syömisen osalta ja tällä kertaa oikein motiivein: tahdon olla terve, elinvoimainen ja edes vähän vahvempi. Ja nykyään yhä useammin mä olen tyytyväinen kroppaani, vaikka se onkin selluliittia täynnä. Pystyn jotenkin selättään sen ahdistuksen ja kääntään sen voimaksi.
Joululoman jälkeen en ole ollut kertaakaan kipeänä (ellei satunnaista kurkkukipua lasketa). Viime aikoina oon stressanut koulua, kesätöiden hakemista ja jatko-opiskeluja niin paljon, että mulle on alkanut ilmestymään outoja vatsakipuja. Tosi vaihtelevia sellasia. Pahin oli juuri ennen englannin yo-kuunteluita. Heräsin aamuneljältä ja itkin koko aamun. Pelkäsin myös oksentavani, vaikka siihen ei ollut aihetta (ah, kiitos ihanan oksennuspelon joka saa yliajattelemaan). Osittain tää johtuu siitä epäterveellisestä ruuasta jota popsin, suurimmaks osaks kumminkin stressistä ja jännityksestä. Mutta hei, muuten mä olen ollut terve! Ette uskokaan kuinka mukavalta tää tuntuu monen vuoden kroonistuneen flunssan jälkeen.
Uusi vuosi tuo uusia mahdollisuuksia eteen. Vaikka en uskokkaan "uuden vuoden taikaan" niin voin ylpeänä kertoa saavutuksen: Ei yhtään viiltojälkeä, mustelmaa tai mitään muuta itsensä satuttamista koko tämän alkuvuoden aikana. Hitto, samaan aikaan tunnen itseni niin vahvaksi ja samalla niin heikoksi. Mutta eikä se olekin normaalia elämää? Pelkoja, pettymyksiä, onnea ja iloa. Tunnen tunteita. Hymyilen useammin aamulla herätessäni.
Vaikka oonkin yhtä sekaisin kuin mun huoneeni, niin oon tajunnut että se kuuluu tähän luonteeseen. En olis oma itseni ilman ailahtelevia mielialoja, ilman itkuherkkyyttä, ilman lagaamista kaveriporukassa. Tiedän tehneeni paljon virheitä, tiedän tekeväni niitä edelleen. Mutta kuka kieltää yrittämästä uudelleen. Kuka kieltää olemasta ihminen. Kuka kieltää tekemästä virheitä.
Tosi usein mietin sua mummu. Ikävä on kova. Mutta mä tiedän, että sä rakastit meitä ja me rakastettiin sua, rakastetaan sua aina. Vaikka olikin aikaa varautua, niin silti sä lähdit liian äkkiä. Mutta niin se aika vaan helpottaa: nyt susta tulee mieleen kaikki kauniit ja ihanat muistot. Kuinka joku voikaan tulla iloiseksi vain siitä, että letitän hiukset? Sulla elämänarvot oli aina kohdallaan. Aina ja ikuisesti sua kunnioittaen <3
Onnekseni voin sanoa vuoden 2014 olevan jo useamman kuukauden takanapäin. Mikä teki siitä yhden elämäni raskimmista? Erosin poikaystävästä, satutin yhtä ystävää, tein pahimman toiselle seurustelukumppanille jonka pystyy tekemään. Sekoilin kännissä. Sain diagnoosiksi keskivaikea masennus, sain viime kevään viimeisestä jaksosta 1/6 kurssia suoritettua. Riitelin molempien vanhempien kanssa todella pahasti (pari kertaa jopa häivyin kotoa). Ekoihin ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen alkoi lähes heti eron jälkeen. Samaan aikaan mummu oli kriittisessä kunnossa sairaalassa. Enemmän tuli vietettyä aikaa sairaalasängyn vierellä ja itkien, kuin koulussa tuli opiskeltua. Päivät veny pitkiksi. Onneksi serkkuvauvat syntyivät ja mummu virkosi ja pääsi saattohoitokotiin. Syyslomasta vietin suurimman osan ajasta siskon kanssa, oli superhauskaa. Mutta syysloman lopussa elämä tuntui pysähtyvän. Tai niin mummun elämä ainakin päättyi. Ei sitä voinut ymmärtää. Ne lukemattomat päivät täynnä kipua, kaipausta ja ymmärtämättömyyttä. Hermoromahduksia koulussa ja läheisyydenkaipuuta. Ja siitä se laihtuminen lähtikin.
Mutta tästä kaikesta on selvitty ja täällä ollaan, entistä vahvempina. Tuntuu, että elämä alkaa voittamaan taas. Vaikka luettelinkin pitkän pätkän äärimmäisen rankasta edellisestä vuodesta, tahdon kuitenkin painottaa sitä, kuinka nyt on hyvä olla. Tai vaikka ahdistaa, niin siitä ahdistuksesta selviää. Välillä on huonompia päiviä, mutta silloinkin tietää, ettei tämä kestä ikuisesti, että olo kyllä helpottaa. Vuosien jälkeen tuntuu, että ajatusmaailma alkaa muuttumaan myönteisemmäksi, ainakin elämän kannalta. Kiitos kaikille rakkaille ihmisille. Anteeksi niille joihin en ole saanut pidettyä yhteyttä. Anteeksi niille joiden kanssa oon erkautunut syystä tai toisesta. Anteeksi niille joita oon huomaamattani satuttanut. Anteeksi niille, joille en pysty anteeksi sanomaan (voi kuinka hankalaa se onkaan myöntää ääneen omia virheitään). Ja ihan todella, jokainen teistä on ihana. Me tehdään virheitä, me kaatuillaan. Me sanotaan asioita joita tahdotaan, mutta joita ei kannattais sanoa. Me sanotaan asioita, joita ei tahdottais sanoa. Mutta me ollaan tässä, me ollaan elossa. Ja se on jo todistus siitä, että joskus tää kaikki vielä helpottaa.
Haleja jokaiselle. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos.
Kai jopa voisi sanoa:
"Kun aamulla herään, mä tuntee voin sen. Tää on kaunis päivä, mä oon onnellinen. Sama mulle vaik satais, taivas ois pilvinen. Tää on kaunis päivä, mä oon sopivasti onnellinen".
Ja niinkuin vaarini totesi muutama viikko sitten: vaikka kaikkea onkin tapahtunut niin taidan olla sopivasti onnellinen. <3
<3 olet ihana!
VastaaPoista