Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Muttet kuuntele muita, kuin sitä yhtä, joka käskee painuu alemmas ystäväin ja se kaiken sulta syö ja heti perään vielä lyö ja sanoo sä pystyt parempaan.

Sä haluat pois, kun et pystykään, kaikkeen mitä pitää yrittää.

Koin hennon otteen, näin väsyneen kehon. Pelkäsit liian, liian paljon ystäväin. Olit kaunis kuin tiikeri, jonka raajoja koristi viivat viivojen perään. 

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

SÄ HALUSIT POIS, KUN ET PYSTYNYTKÄÄN KAIKKEEN MITÄ PITI YRITTÄÄ.

Kai sitä täytyy myöntää: mua pelottaa. Pelottaa tää olotila. Se kuiskii  mulle, että vielä muutama kilo pois ja oon kaunis. Mutta samalla on se ääni, joka muistuttaa siitä, kuinka väsynyt minä ja kroppa ollaan. Että ollaan nuhjusia banaaneita hedelmäkulhon pohjalla. Eikä nahistuminen auta. Se vaan pahentaa siitä. Se nahistuminen pelottaa ja kiehtoo samaan aikaan. 

Mikä mussa on vikana? Miks en vaan vois hyväksyä itseäni tälläisenä kuin olen? Antaisin kilojen tulla takas ja ehkä sitä myötä myös energian ja voiman? 

Tänään mua ahdisti, kun paino oli aamulla 200g, _200 vitun vaivasta grammaa, korkeampi. Ja sitten en syönyt moneen tuntiin. Eikä se ollut kivaa, mutta en osaa enää syödä normaalisti. Käyttäytyä normaalisti. Hymyillä normaalisti.

Odotan huomista (tai tätä päivää). Siitä voi tulla mitä vaan. 

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Täytyy hitto vie päättää, että selviytyykö tästä ite, ottaa kunnon asenteen ja selviytyy. Vai hakeeko apua ja kestää perheenkin reaktion. Mutta saa sitä apua. Ja ottaa kunnon asenteen.

Ja mä tahdon uskoa, et ois vielä toivoa, joka aamu kun herään.

Sinä iltana hän on vaiti

Tahtoisin itkeä mutta en vain osaa. En nyt. En tässä. Osaan itkeä vai huonoissa väleissä, julkisilla paikoilla. Yksin pimeässä ajatukset huutavat liikaa. Kun nielen sen itkun läheisten seurassa, niin ei se tuu esille yksin. Tahtoisin vaan että se purkautuis.


Etenkin tänään on tullut mietittyä, että kiinnostaako sua ollenkaan, että oliko ensivaikutelma hyvä ja sitten kun aukasin suuni niin sua alko etoa. Alko etoa. Etoa. Etoa. Ja sä vaan tahtoisit mun oksentavan viimesetkin sanat ja olevan hiljaa.


En ole ansainnut ketään. Kaikki ansaitsee parempaa. Putosin juoksuhautaan eikä kukaan voi pelastaa. Vatsaan sattuu, nälkä kaihertaa. Mutta lisään juomista sillä vedessä ei oo kaloreita. Kun syön niin syön suklaata. Paketillisen. Niin kauan että flunssaisena meinaan tukehtua siihen tahmaisuuteen.


Tiistaina on taas näytönpaikka. Näytönpaikka joka on ollut kerran vuodessa kolmen vuoden ajan. Meen vastaanottaan avustuksen niin kuin ne kaikki muutkin. Ne joita vihaan. Ne jotka kattoo aina kylmillä silmillään ja tahtoo mun poistuvan. Tahtoisin edes kerran näyttää, että musta on tullut jotain muuta kuin mitä ne odotti. En näyttäis rumalta, en lihavalta, enkä säälittävältä. Mut taas ne saa aihetta kuiskia.


MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN MITÄ TEEN

päivä on mustempi mustaa

Mun elämä on yhtä pitkää ja jatkuvaa, järjestymätöntä kaaosta. Oon tottunut sanoon vastaan ja vittuileen, mutta ikinä en oo oppinut kestämään vittuilua muilta. Enkä ainakaan huutoo. Rakastan olla kotona, mutta en sillon kun isä on stressaantunut. Sano ykskin väärä sana ja kohta käperryt peiton alle itkien ja peittäen korvia siltä huudolta. Ja tänään paiskottiin tavaroitakin. Kyllä tiedän että oon kusipää, mutta tää on liikaa. Suoraan sanottuna tää vuosi on ollu hirvein ikinä. Kun koetellaan niin koetellaan sitten kunnolla.


Miksi puran tänne asioita? Ja vielä näin yksityisiä asioita? Koska harva lukee tätä, harva tunnistaa tästä. Koska tää on päiväkirja. En osa kirjottaa mitään paperista versioita, enkä normaaleja päivän asioita.


Jos et vastaa nopeasti niin saat olla varma että joudut ylianalysoinnin kohteeks. "se vihaa mua", "sitä ei kiinnosta".... Lista vaan jatkuu. Eikä se ole sun syys. Se on tän pienen ihmismielen vika. Sekaisin päästään.


Päätin alottaa lihotuskuurin. Mutta en mä tahdo. Tahdon olla pienempi. Koska en ansaitse syödä. Tuun rumemmaks päivä päivältä. Eikä muuten osaa hallita itseään. Ja tadaa, tässä taas ollaan.


Ihmiselämän raunioilla on enää hiillosta. Tulkaa pelastaan tai unohtakaa kokonaan.

joskus aikoja sitten olin ihminen...

Kun iltapaino näyttää alle 55. Luonnonjugurtti ja omenakin tuntuu liialta vaikka vatsaa huutaa kipua. Vaikka se aika kuukaudestakin kai tulossa. Mikään ruoka ei tuota hyvää oloa. Paitsi malesialainen. Mutta söin liikaa ja tuli huono olo...fyysisesti.


Kun tahtoisi vaa'an numeron taas pienenvän. Vaikka eihän siinä kai ole järkeä. Mutta mitä pienempi, sitä näkyvämpi lämpinäkyvämpi.


Uskon valheesi ja satutan. Huudat korvaani ja minä vastaan.


Väsyneemmän näköinen päivä päivältä. Siltä se tuntuukin, uskokaa tai älkää.


Kuinka normaalia on pisto sydämessä (fyysisesti), satunnaiset näköhäiriöt. Ja huimaus.


ehkä luulotauti on palannut taloon.

...paino on tippunut melkein 5kg...
...mietin millä järjellä...
...ehkä tää kaikki on ollu vähän liikaa...


Heräsin. Isä on sairaslomalla jo yli kahta viikkoa. Vaari on taas kipeänä. Ne lähtee terveyskeskukseen. Mua pelottaa.


Ja vihaan sitä kun puhutaan syöpäisestä syövästä. Yeah right, kääntäkää veistä haavassa. Ymmärtäkää, että toi ilmaisu saattaa loukata aika montaa.

Hermoraunio heivaa se haulikko

Tänään on ollut huono päivä. Alunperin ideana oli mennä Tampereelle kuuntelemaan luentoo muumeista. Aamulla herätessä tuntu että pää räjähtää, mutta ei fyysisesti. On hankala sanoo koska on viimeks ollu näin huono päivä. Päivä jollon ihmiset ahdistaa, kaupunki ahdistaa, ajatus matkustamisesta ahdistaa. Päädyin sitten jäämään kotiin ja huolehtimaan koulujutuista. Luin kokeeseen, kirjotin neljä ison vihkon sivua äidinkielen tehtäviä ja kolme sivua psykologiaa. Värittelin ajatuskarttoja. Luin psykologian kokeeseen (huonosti huonosti huonlsti). Tein englannin tehtäviä. Ja tietenkin unohdin opiskella ne epäsäännölliset verbit joista on koe huomenna.


Kävin jopa kävelyllä tänään vanhempien, mummun ja koiran kanssa. Söin liikaa, mutta ruoka oli niiin hemmetin hyvää. Selailin kuvia, niitä vanhoja kuvia jossa en oikeasti ees ollu mikään sotanorsu niin kuin nykyään. Ja sillon mä vihasin kroppaani. Kumpa näyttäisin siltä taas (vaikka järki sanoo ettei se tainnu olla tervettä).


Oon tainnu pitkään valehdella että joojoo, nyt menee hyvin. Tosiasiassa mä painan täysillä. En tahdo pysähtyä hetkekskään. Jos televisioo katson niin samalla pitää tehdä jotain hyödyllistä. En anna itelleni lupaa rentoutua. Enkä nukkua. Ainakaan tarpeeks.


Tummat silmänaluset vaan tummenee. Silmäpussit suurenee päivä päivältä. Kyyneleitä ei tuu, mutta mua sattuu. Isä on ollu sairaslomassa, saas nähä miten huominen käynti lääkärillä menee. Ja isällä sentään menee paremmin kun mulla.


Terapiassa on taas unohdettu mut. Olin yhdellä käydillä sen uuden terapeutin luona ja sovittiin uus aika. Sen ajan jouduin sit peruun koeviikon takia, koska rästiin ei parane jättää enää yhtään koetta. Noh, sen jälkeen ei oo terapeutista kuulunu mitään. Ei mulla oo enää mitään järkeä käydä siellä. Ei oo mitään hyötyä käydä kerran kahdessa kuukaudessa. Tää toimii jopa paskemmin kun koulupsykologin käynnit.


Ekaa kertaa elämässäni voin myöntää olevani oikeasti sairausloman tarpeessa. Sen sijaan paahdan eteenpäin. Enkä tiedä mikä meidän kaveriporukan tilanne on. En jaksa sitä enää selvittää. Ja kaverit... Älkää ottako tätä henkilökohtasesti. On pakko myöntää: Oon niin helvetin sairas.


Tää elämä ei kiinnosta. Vaan numerot merkitsee oli ne sitten vaa'an numerot, nukuttujen tuntien määrät tai koulunumerot. Numeroita siellä ja numeroita täällä. Ja sitä mukaa olo pahenee.


Löysin hukkuneen terän. Yritys välttyä siltä punaselta. Mutta varmuuden vuoks säilytän sitä laatikossa. Varmuuden vuoks vaikka tarkotus lopettaa lopullisesti.


Lukeekohan tätä kukaan? Jos lukee niin pitkästä aikaa todellista tekstiä eikä vaan ympäripyöreetä selitystä.


Mummu ikävä sua <3


Miten kaikki voi tuntua näin hankalalta? Ja turhalta? Ja uuvuttavalta?