This is the end...

Päätin lopettaa tämän blogin  kirjoittamisen sekä itseni, että teidän ihanien takia. Ajatukset muuttuvat kokoajan huonommiksi ja mistään ei tule mitään. Halusin näyttää teille, että olen vahvempi kuin tämä päähässäkkä, että ylipäätään olen vahva. Mutta jokapäivä olen entistä heikompi, enkä halua teidän näkevän, kuulevan tai lukevan siitä. 

Nämä tekstit jäävät tänne ja blogi pysyy ennallaan. Ehkä palailen takaisin lueskelemaan tätä myöhemmin ja tajuan edistyneeni. Ainakin elättelen toivoa. Tällä hetkellä kahden blogin pitäminen on äärettömän rankkaa, vaikka itseäni varten tätä oikeastaan olen pitänytkin. Päätin siis jatkaa kohta kaksivuotiasta blogiani, jonne kirjoitan elämäni positiivisista asioista. Ehkä näin on parempi. 

Kaksi päivää ja blogini olisi täyttänyt vuoden. Miettikää, vuosi tälläistä vuodatusta ja asiat eivät ole edistyneet, päinvastoin. Harmittaa kyllä lopettaa, sillä tämä on ollut sellainen tietynlainen pakotie, paikka jossa on saanut kerrottua negatiivisista mielialoista ilman, että on haukkunut itsensä täysin paskaksi. 

KIITOS TEILLE KAIKILLE!

<3: Pieni Runotyttö

Silence..

Hymyile, pysy vahvana. Mutta mitä useammin yritän sanoa itselleni näin, putoan vain entistä kovempaa. Ystävät, se saattaa vaikuttaa siltä että suutun teille, mutta oikeasti olen suuttunut entistä enemmän itselleni. Olen ollut kusipää, kylmä ja iloton. Ruokala ahdistaa minua ja kellarikerros. Siellä on aivan liikaa ihmisiä, aivan liikaa ihmisiä. AHDISTAA.

Help, I've done it again
I have been here many times before
Hurt myself again today
And the worst part is there's no-one else to blame

Oon miettinyt tän blogin kohtaloa. En tiedä haluanko, että te rakkaat näätte näitä ajatuksia ja mun romahduksia. Joskus on parempi ettei rakkaat oo perillä omasta tilanteesta tai ainakin mulla on tällä hetkellä sellanen olo. Huolestutan liian monia, toisten mielestä oon naurettava. Tuntuu että teetän teille liikaa stressiä.

Mietin, olisiko aika alkaa kirjoittaa oikeaa yksityistä päiväkirjaa. Onko parempi vetäytyä hiljaisuuteen? Kertokaa mitä mieltä olette? Joko mulle suoraan tai täällä blogissa. En osaa päättää. Haluatteko, että jatkan?

Antaa kaiken kadota...

Tyhjää seinää tuijotan.

Antaa kaiken kadota,

en jaksa pitää kiinni.

Herään silloin kun maailma lopun saa.

Kuullaan kuinka huutaa maa.

Sydän on vankina, pää pieni vankila.

Pakko päästä pois.

Mustelman saa

katseesta, huudosta viis.

Turtunut jo

kipujaan on kantamaan.

Suuressa vaarassa

hänen sielunsa on,

kun on ihoton.

Toivon aamulla, että ois ilta,

jotta saisin nukkua vain.

Huolet tuntuu niin rasittavilta.

Mistä mustimmat mietteeni sain?

Miksi tunnen niin kuin tunnen?

Miksi tälläistä nyt on tää?

Kaikki johtuuko siitä kun en

tahdo jaksaa enempää?

Tää saattaa vaikuttaa, että kirjotan kaks tekstiä yhden päivän aikana. Tosiasiassa kuitenkin toi toinen postaus on eiliseltä, mutta jouduin sitä korjaileen koska _hemmetin_ yliviivaus jota en saanu poies. Joten tässä siis OIKEA postaus tältä päivältä.

Äiti käskee noukkimaan eteisen lattialta likaisen sukan. Sen sukan jossa on reikiä, sen jolla ei ole paria. Yksinäinen, hylätty, arvoton tyttöressu joka on hylätty yksin jääkylmälle lattialle. Unohdettu UNOHDETTU unohdettu. Vaikka tänäänkin niin moni lohdutti, halasi, oli turvana. Silti olin yksin tilanteessa. Kukaan ei estänyt kun vedin kengät jalkaan ja lähdin kävelemään jäiselle pihalle. Polkua pitkin, polkua pitkin. Kukaan ei juokse perään, mitä oikein odotat? Kävelet takaisin kylmissäsi, posket suolaisia kyyneleitä täynnä. Eikä ne kysy minne katosin. UNOHDETTU.
Opettaja huolestuu, antaa aikaa. Ystävä istuu vierellä, lohduttaa. Yritän koota itseni ja lähteä tunnille. Halaus on kuitenkin liikaa. Kyyneleitä taas silmissä ja hetki lisää rauhoittumista. Nyt lähden, en halaa. Muuten kyyneleet taas takas palaa. Ne katsoo huolestuneesti, mutta kohta unohtaa. Tuo tyttö taas nauraa ja hymyilee. Ei mitään ongelmaa. UNOHDETTU.

''Et saa syödä vitun läski. Runotyttö et saa''. Tuloksena kuitenkin liikaa leipää, salaattia, suklaata, kinkkupiirakkaa. ''Miks et osaa ottaa ruokaa kohtuudella?''. Pitäisi olla laiha. Miksen pysty? Miksen pysty? Epäonnistunutepäonnistunut. Vaikka 2kg onkin paino laskenut, se ei silti riitä. Koska sitten? Koska se riittää?

Messages...

Löysin taas keskusteluja facebookista parin vuoden ajalta.

29.07.2011. Mä tahdon pois, mä tahdon pois.

01.11.2011. Oon lihonu ihan vitusti. Painoin elokuun alussa 41kg ja nyt  varmaan 10kg enemmän.

26.11.2011. Ahistaa mun luokka, ne ihmiset siellä. Aloin torstaina itkemään kesken tunnin ku mulle vittuiltiin ja dissattiin niin paljon jo toista viikkoo ja sit se meni jo yli.

13.12.2011. En tiedä oonko laihtunu kun äiti on pistäny vaa'an niitten huoneeseen:(!

Tuntuu vaa et oon lihonu, mut mun minäkuva on...hmmm...erilaine kun muilla.

10.04.2012. ''En tykkää susta tarpeeks että tästä vois tulla jotain''. Ahaa vittu kiitos, kaks viikkoo sitten myönsit olevas ihastunu ja kerroin sulle kaiken. Annoin sulle luvanki...

19.06.2012. Jos raahaan itteni lenkille niin anorektiset ajatukset palaa. Mitä hittoa, paino on laskenut 4kg.

14.10.2012. Tein jäljen käteen. On hirveetä huomata miten paljon on lihonu ja nyt oon taas sen takia skippaillu aterioita.

Tästä voi kuitenkin huomata, että onhan mun ajattelu tässä vuosien aikana parantunu. Vaikka se ei välttämättä siltä kuulosta tän blogin kautta, mutta oikeesti oon ymmärtäny ajatusteni vääristyneisyyden, paskan kehon/minäkuvan ja muutenkin että oon selvästi päässy jo noista ajoista voitolle. Tää blogi kuitenkin kertoo vaan iltaisin tulevista epätoivon hetkistä, ei koko kuvasta tähän olotilaan. Edistytty on paljon joissain asioissa, toisissa taas menny asiat huonommaks. Täytyy kuitenkin vaan jatkaa taistelua ja pysyä vahvana. Asiat tulee kyllä vielä helpottuun, niistä tullaan pääsemään yli. <- tämä on sitä mun tavallista positiivista ajattelua, joka on viime aikoina kummasti päässyt luisumaan kun päivä päivältä oon tuntunu olevan enemmän hukassa.

Olette tärkeitä ja arvokkaita <3

-Runotyttö-