friend

Mulla on aivan ihania ystäviä. En tajua miten oon löytäny näin upeita ihmisiä! Nyt haluan puhua yhdestä ystävästäni tai oikeastaan haluan puhua suoraan ystävälleni.
                    Me ollaan opossumeja. Ollaan Crash ja Eddie. Ne, jotka aina säheltää. Ne joiden terveyden tilassa on aina jotain parantamisen varaa. On hammassärkyä, silmätulehdusta. On ties mitä kipua ja ties mitä vaivoja.
                 Meillä on oikeasti todella paska huumorintaju. Siltä saan kaikista parhaimmat (tai huonoimmat) mielikuvat. Nyt istun yksin historiankurssilla kun sä et siellä käy. Sun kanssa kaaduttiin skootterilla (okei okei, melkein kaaduttiin). Huutonaurettiin keskellä yötä pienessä mökissä. Kuvasin aamulla kun nukuit. Sulla on maailman pisimmät silmäripset.
                 Me molemmat ollaan aika lopussa. Sä paljon enemmän kun minä. Silti sä aina jaksat kuunnella ja lohduttaa. Saat aikaan järkyttävän vesiputouksen. Sen jälkeen saat mut hymyilemään. Saat mut nauraman aivan hervottomasti. Tää ystävyys on jotain paljon arvokkaampaa kun osaan edes kuvailla. En pärjäis enää ilman sua mun elämässä.
                 Ei olla nähty kahteen viikkoon ja nyt kirjoittaessani tätä itken, itken enemmän kuin pitkään aikaan. Se on jo aika paljon se. En halua koskaan menettää sua. Sä olet enemmän kun nämä sanat. Olet kaunis sekä sisää että ulkoa. Olet upea vaikket sitä tajuakkaan.

P.s. Tasan sata (100) postausta!!:O

Mun on kylmä mut en oo ainoo...

Mun unessa nojaan sillan kaiteeseen. Tuuli liikuttaa hiuksia, saa kylmänväreet kulkemaan selkää pitkin. Mun iho sinertää. Täällä on liian kylmä. 

Nousen ylös tältä lattialta jolle olen aina lopulta päätynyt. Nousen vielä kerran vaikka mustelmat ovat kipeät. Nousen vielä kerran ja siivoan. 

Äiti sanoo, ettei ihmekkään jos mulla menee huonosti. Se sanoo ettei se ole ihme jos mun pää on yhtä sekasin kun mun huoneeni. Mutta silti se ei nää kuinka mua sattuu. Enkä mä osaa kertoa. En osaa näyttää tätä kipua. 

Huulet on kuivat. Pureskelen niitä ahdistuksissani niin paljon, että ne vuotavat verta. Syöminen sattuu. Sattuu niin hemmetin paljon. 

Untuvapeiton alla on lämmin, vaikka huone on kylmä. Ulkona on kylmä. Tuuli riuhtoo siellä ihmisiä jotka eivät ole päässeet sisätiloihin, lämpimään. Mulla on siihen nähden kaikki hyvin. Mä olen lämpösessä, mä olen turvassa. Olen turvassa kaikilta muilta, kaikelta muulta kuin itseltäni ja ajatuksiltani.

Viisi päivää putkeen mä olen vain maannut peiton alla omassa sängyssä omassa huoneessa. Mä en ole kolmeen päivään nähnyt muita kuin vanhempani. Aina toisinaan. Sillon kun ne illalla myöhään tulevat kotiin. Ja tänään äidin kun sillä on vihdoin vapaapäivä. 

Toivon että pääsisin tästä ylös. Että saisin jostain energiaa. Että paranisin. Edes yhden päivän pystyisin oleen koulussa. Vaikka tuloksena olisi taas viikon kotiloma. Viikon kipeys. Mä haluan kouluun, mutten vieläkään siihen pysty. Tää yksinäisyys tuntuu entistä voimakkaampana. Nyt mä kokoan itseni.

 

-Runotyttö-

Why am i so tired?

Rauhallinen päivä, ei mitään tekemistä.

Makaan peiton alla kipeänä.

Ruokahalu on kadonnut kokonaan.

Helvetillinen päänsärky pään vasemmalla puolella.

NukunNukunNukun.

En kykene menemään kouluun ensi viikolla.

En pysty, en tahdo. Ahdistaa liikaa.

Vuoraudun löysiin vaatteisiin. En pysty katsomaan

peiliin. Ahdistaa, ahdistaa. En tätä tunnetta pois saa.

Fyysistä ja henkistä pahoinvointia, eikä mikään helpota.

Ei mikään. Sanotaan, että täytyy jaksaa ja täytyy taistella.

Mutta mä en jaksa, enkä pysty taistelemaan.

En tiedä mikä mua vaivaa. Tää vaan pahenee päivä päivältä.

Vajoan alaspäin enkä jaksa enää edes esittää, että kaikki tulee

kääntyyn mun kohdalla parhain päin. En jaksa enää tsempata itteeni.

-Runotyttö-

P.S. Kysymyksiä ja postausideoita saa heitellä :)

Hukun

Aikaisemmin olen halunnut viillellä, mutta 

olisin silti pystynyt sen halutessani lopettamaan. Nyt en haluaisi viillellä, mutta se vain pahenee enkä osaa lopettaa. En oikeasti osaa. Rehellisiä kun ollaan niin en enää tiedä mitä teen elämälläni. Tää menee vaan päivä päivältä pahemmaksi eikä mulla ole KOSKAAN mennyt näin huonosti. 

              Miksi pitäisi jaksaa yrittää? En uskalla nukahtaa. Viime yönäkin painajaiseen herättyäni en ainakaan puoleen tuntiin saanut unta vaan olin aivan paniikissa. 

              Syön aivan liikaa. Paino on taas noussut ja se ahdistaa sanoinkuvaamattoman paljon. Silti en osaa enää lopettaakkaan syömistä. Juuri kun opin hyväksymään kroppani niin alan vihaamaan sitä entistä enemmän. Haluaisin taas olla laiha. Silti syön kokoajan enkä yhtään terveellisesti. 

                Kotona itken jokainen ilta. Vanhemmat saavat minut tuntemaan arvottomaksi ja hyödyttömäksi. Tyhjänpantiksi. Hemmetin hyödyttömäksi. Turhaksi. 

               En jaksa tehdä mitään koulujuttuja. Stressaan niin paljon etten saa aikaiseksi tehtyä. Jaksoa on mennyt reilu viikko ja olen jo nyt aivan pihalla asioista mistä puhutaan. En jaksa keskittyä. En jaksa kuunnella. Piirtelen ja tuijotan kelloa ja toivon että opettaja unohtaisi minut. Haluaisin olla näkymätön. 

                Harrastukset joiden pitäisi tuottaa iloa saavat minut ahdistumaan. Ne saavat minut tajuamaan entistä paremmin kuinka huono olenkaan kaikessa, etten osaa mitään. 

               Koulupsykologiaika siirtyi marraskuulle. Eikä mua oikeastaan kiinnosta. Mun asenne on väärä. Uskon ettei siitä ole mulle mitään apua. Kyllähän mä vajoan ilmankin sitä että täytyy vielä erikseen puhua niistä asioista, ottaa niitä esille. En mä sitäpaitsi pysty sille kunnolla puhumaan. 

                Kaikista hienointa on silti kuulla että aina kun mut tapaa niin oon ilonen ja tartutan ilon ja onnellisuuden muihin. Ristiriitasta.

Oon ihan hemmetin sekasin, mistään ei tuu mitään. Vajoan enkä edes jaksa yrittää nousta pinnalle. Se voima vetää mua yhä vahvemmin alaspäin, turvattomille ja tuntemattomille vesille. Mulla ei ole energiaa elää. 

Yksin jalkakäytävällä..

Näkökenttä on sumentunut. 

Tasapaino ei pidä. 

En uskalla sammuttaa valoa.

Joku vainoaa minua. 

Jokaista lihasta särkee. 

Ne taas huutaa läskiks. 

Mustelmat ansaitset paskiainen.

En saa happea, en saa happea.

Silmiä kirveltää. 

Jalkakäytävällä yksin. 

Jokaisen auton kohdalla mietin, 

miten voisi hypätä.

Mutten halua tuottaa tuskaa

kellekkään, en kellekkään.

Mutta välillä tuntuu että mun

eläminen satuttaa enemmän kun

mitä mun kuolema satuttais. 

Tappakaa mun pää. 

Tappakaa mun pää. 

En uskalla nukahtaa. 

Jokin vainoaa mua. 

Jokin vainoaa mua. 

Se satuttaa. Tappaa hitaasti. 

En uskalla nukahtaa.

Dear diary...

Päiväkirja 2012

10.07.

''Tyhjä paperi ja tyhjiä lauseita. Masentuneita autokuskeja. Harmaus tulee ja peittää maan vaikka on kesä.''

19.07.
''Paino 51,6kg. Enkä oikeesti edes välitä''

Päiväkirjasta 2013

05.01.

''Tää joululoma on ollut mulle todella rankka. Jotenkin oon ollut levoton, stressaantunut, ahdistunut ja itkuinen. On ollu hankala keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Läskiläskiläski se huutaa mun päässä. Rupee liikkumaan, hanki elämä. Ällöttävä. Rumarumaruma. Istun ahdistuneena sohvalla. Kuitenkin näytän ulkoopäin levolliselta. Se on sitä kun pitää kulisseja yllä tahtomattaankin. RumaLäskiSaamatonVastuuntunnotonÄllöLäskiRumarumaruma.''

30.01.

'' Vaikka ootkin Runotyttö ollu vähän kipee niin sun täytyy liikkua. Hyi että sun takapuoli, hyi että sun reidet, hyi että sun LÄSKI maha! Tein tänään kynsisaksilla viillon mun vasempaan käteen. Ansaitsin sen. Oon kyllästyny olemaan se kiltti ja hillitty tyttö.''

seuraavana päivä: ''p.s. tää viilto on ehkä tulehtunu''.

17.02.

''Vitsin läski hinaa persees ylös. Kuntopyöräile. Hiihdä. Pelaa wiillä. Juokse. Tee jotain vitun paskiainen. Yritä edes. Nytkin sä vaan katot jotain elokuvaa. Niin läski että oksettaa!''

21.03.

Vitun läski! Hyi hemmetti! Et mahdu enää kohta sun farkkuihis.''

25.03.

''Söin liikaa. En uskaltanut käydä vaa'alla''.

26.03.

''Mun ryhmänohjaaja vihaa mua. Vittu tää päovä kusee, vaikka ei oo kunnolla alkanukkaan. Kaikki vihaa mua, voisin kuolla. Tää kipu vaan voimistuu, mut se tappaa liian hitaasti. Voiko enää olla paskempaa fiilistä? Kuole läski kuole, ei ne jää kaipaan, turhaan jäät niitä tänne vaivaan. Mä pidättelen itkua, hetki hetkeltä tää kipu saavuttaa. Ahistaa niin paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla.''

Toukokuu

''nyt koulus on vittuiltu, naurettu ja juoruiltu musta. Työnsin sormet kurkkuun mut oksentaminen ei onnistunu. Tein myös väh. 8 pientä jälkee mun ranteisiin. Vittu mun elämä on paskaa.''

21.07

''Paino 55,9 jossain vaiheessa se oli melkein 58kg. Lupaan etten viiltele enää KOSKAAN! Enkä anna syömishäiriön voittaa.''

22.07.

''Elämä ahistaa. Tein viillon''

24.07.

''Mussa ei oo mitään jäljellä. Tyhjä kuori vailla sisältöä. Kaikki helpottuu aikanaan. Aika korjaa haavat! Mutta äiti, mulla ei ole aikaa. Niin kuin hiekka tiimalasissa, aika valuu pois minusta. Kaipaan rauhaa. Vihaan ajatuksiani ja tekojani. Vihaan tätä vihaa sisälläni. Vihaan itsekkyyttäni. 

Mulla on paha olla. Kynä sauhuaa, mutta ajatukset ei kulje. Pimeys. Sitä se on. Valtavaa voimaa joka pelottaa. Tää kaikki tukahduttaa mut alleen. En saa henkeä. APUA! Voi vittu on hyväkskäytetty olo. Olinko mä vaan joku esine, esine muiden joukossa. Se jolla voi leikkiä. Voi hajottaa vastaamatta seuraamuksista.''

25.08.

''Tuntuu ettei muhun luoteta, että oon vain yhtä tyhjän kanssa. On vaan aivan hemmetin paha olla.''

27.09.

''Eilen tuli loppuunpalaminen, ihan todella ja tällä kertaa vanhemmat huomas. Pakko saada apua. En tahdo luovuttaa, mutta en oo tarpeeks vahva jatkamaan. Oon liian pitkään valehdellu itelleni ja muille, että oon kunnossa, että jaksan, että pystyn. Nyt on aika kohdata totuus. Oon eläny unessa. Mä aion kuolla tai voida paremmin. Oon vitun idiootti. Helvetin elämä. Tappaa mut vielä joku päivä. Paino on laskenu melkein 4kg.''

Kuten tästä ehkä huomaa, oon aikalailla yrittäny salailla mun vointiani ihan liikaa. Totuus on se että nyt mennään kokoajan alaspäin entistä kovempaa. Vaikka välillä on todella hyviäkin päiviä ilman ahdistusta niin itken kuitenkin lähes joka päivä. Viime viikolla sorruin viiltelemään ja tein reilu 14 viiltoa. Nyt oon onneks jo reilun viikon saanu taas pidättäytyä siitä. En saa luovuttaa liian helpolla vaan täytyy taistella vastaan! 

Näytin äsken sukulaisille mun vanhojenmekkoa. Äiti tokas mulle että oon laihtunu ja kyllä sen huomaa tosta mekosta aika hyvin. Mutta en saa nyt lannistua!

Aina ei mee hyvin, mutta pysykää vahvana! <3: Runotyttö