Tämä polku ei johda hyvään...

Aamu lähti hyvin. Iltapäivällä sorruin läskistelemään. En saanut edes aikaiseksi harrastaa liikuntaa. Vittusaatana.


Juuri kun olin valmis uskaltautumaan puhumaan kehonkuvastani, terapeutti päätti ilmoittaa, että tämä oli viimeinen tapaamisemme. Juuri kun oli alkanut luottaa. Juuri kun oli toipunut tuosta ikuisesta pallottelemisesta.


Ahdistaa ajatuskin mennä pitsan ihmemaahan Italiaan. Jeah, läskipossu, lihoppa vielä vähän lisää!!


Kiemurtelevat kädet vainoo. Ne kietoutuu kaulalle, eikä päästä irti. Ne kituuttaa hengissä. Antaa vain sen verran ilmaa että juuri ja juuri pysyy hengissä. Ne saa anomaan armoa. Armoa ei tipu.

eikö kukaan voisi viedä pois, kaukana täältä ehkä helpompi ois...

Oon taas lihonut. Takas korkeimmassa painossa _ikinä_. Ahdistaa aivan helvetisti, eikä kellekkään voi puhua. Ei terapiassakaan vois kun sitten ne alkais vahtia syömisiä...enkä tahdo syödä enää yhtään enempää. Syön jo nyt liikaa.


Kroppakriisi, niin helvetinmoinen. Liian läskit reidet, liian leveä lantio, liian iso takapuoli, liian iso maha... On niin hankala olla sortumatta viiltelemään. Silti yli kuukausi ilman.


Tahtoisin vain leikata vatsan ja reidet auki ja kaapia kaiken rasvan pois. Sillä tässä kehossa en koskaan tule viihtymään. En koskaan.


On vain yksi vaihtoehto; vähentää syömistä. Ja tällä kertaa hitto vie onnistun. Hankin itsekuria. Oon vihdoinkin taas se pieni tyttö, jolle lähes kaikki vaatteet mahtuu ja jotka näyttää hyvältä.


Peilikuvan tyttö oksettaa ja itkettää. Tää itseinho ei jätä rauhaan. Peilikuvan tyttö oksettaa ja itkettää.


helvetti, täältä tullaan-->


Kukaan ei tiedä mitä tässä elämässä tällä hetkellä tapahtuu. Kaikin puolin syksy joka on repinyt haavat auki. Kukaan ei kuule kun metsässä yksin itkee, huutaa ja hakkaa.


Kuka huomaisi mustelmat, ne pienimmätkin?