Selfharmstory

!!Tässä postauksessa tulee olemaan kuvia mun viilloista/arvista ja tarinaa mun itsetuhoisuudesta. Jos koet tän olevan haitaksi itselles niin jätä tää postaus kokonaan välistä!!

Tein ensimmäisen viillon muistaakseni seiskaluokalla. Oli ollut aika rankka koulupäivä (olin taas joutunut kiusaamisen kohteeksi). Olin yksin meidän keittiössä ja yhtäkkiä mulla vaan ''pimahti'' päässä. Menin veitsilaatikon luo ja tein yhden viillon käteeni. En edes tajunnut mitä olin tehnyt. Kyseisen termin ''viiltely'' opin varmaankin kasiluokalla. Silloin kiusaaminen paheni.

Yläasteella viiltelin, mutta se oli suurimaks osaks ihan kontrollissa. Tein sitä tosi harvoin, välillä jopa yli puolen vuoden taukoja. Mutta lukioon tullessa mun ahdistus lisäänty. Viiltely karkas käsistä viime kesänä...Etenkin noi reidet on edelleenkin aika rumannäköset. Jos mä saisin palata ajassa takasinpäin, yrittäisin kaikilla tavoin estää itteäni viiltelemästä! 

EN todellakaan ole ylpeä näistä kuvista, mutta haluan todistaa sitä, että vaikka täällä blogissakin oon kirjotellut tosi huolestuttavista mielialoista niin oon pitänyt tosi paljon sisälläni. Oon ollu/oon vieläkin enemmän sekasin kun uskottekaan. Ystäville oon purkanut vaan murto-osan asioistani, ammattiauttajille vaan pintaraapaisun. Mä olen aivan hemmetin sekasin. Nyt onneks kolme viikkoa ilman viiltelyä!! 

Onneks suurin osa viiltoarvista on lähes näkymättömiä, mutta on myös niitä, jotka ei tuu ikinä lähtemään pois. Mutta nyt kaks viikkoa ilman!

Huomenna alotetan mielialalääkkeet. Apua. 

On eräs ihminen, joka on opettanu mut taas hymyileen ja nauraan uudestaan. Onko toivoa vielä jäljellä?

Mä sain eilen siivottua...Sain siivottua ilman minkäänlaisia kehotuksia. Jopa ennen kun äiti tuli kotiin.

Tänään:

Äiti: Aiotko sä lukea noita vanhoja lehtiä??

(Olin kuskannu ne eilen mun huoneeseen, jotta tekisin itelleni jonkinnäkösiä ''tsemppilappusia'')

Minä: Joo :)
Äiti: Et sitten sotke täällä!

(Mua alko ahdistaan, niinkun aina jos sanotaan että jotain pitäis tehdä tai että mulla on jotain velvollisuuksia. Varsinkin alko ahdistaan se kun juuri edellisenä päivänä oon saanu siivottua huoneen niin tullaan siitä kuittaileen...)

Minä: No en en. Mua ärsyttää kun tuntuu ettet sä ikinä sano mitään positiivista. Kaikesta täytyy vääntää jotain negatiivista. Ja mä juuri eilen siivosin tän huoneen ja tää on siisti!
Äiti: No ihan sama mitä sanon niin et kuitenkaan kuuntele.

(Voi kumpa tietäisit. Mä kuuntelen sun jokaikisen sanas tarkkaan. Jokaikisen. Painan ne mieleeni ja mietin niitä. Tuntuu vaan turhalta vastata. Kun et sä kumminkaan kuuntele.)

(Isä oli reissussa ja tuli vasta vähän aikaa sitten kotiin. Sain käytyä lenkillä ja vielä mummulassakin tänään aikasemmin!!)

Isä: Moikka! Mitä kuuluu?

Minä: Ei mitään (vastasin tosi surullisen kuulosella äänellä)

Isä: Ajattelitko sä maata sängyssä koko päivän?

Minä: Laita ovi kiinni

Tähän tää on nykyään menny. Vanhemmat olettaa, että mä en kuuntele niitä. Mutta  mä muistan jokaisen sanan mitä ne mulle on sanonu. Vaikka oikeastaan haluaisin unohtaa. Haluaisin vaan unohtaa ne kylmät ja ilkeät sanat.

Mä olin vielä joskus niiden tyttö. Äidintyttö. Isäntyttö. Ja mä olin ylpeä ja rakastin mun vanhempia. Kyllä mä vieläkin rakastan. Mutta nykyään mä vaan toivon etten olis kotona. Että olisin missä tahansa muualla kuin niiden seurassa. Siksi mä lukittaudun mun huoneeseen. Kun musta tuntuu että ne ei rakasta mua. Että oon niille vaan tyhjänpantti. Oon tyttö jolla oli tapana auttaa innokkaasti kotitöissä. Olin tyttö joka oli meistä sisaruksista vanhemmille kiltein. 

''Mä häviän ja haihdun pois ja toivon että mua ei ois''.

Musta tuntuu siltä kun voisin vaan kadota niiden elämästä. Ainakin sais haluamansa. 

Mä yritän hymyillä peilikuvalleni, mutta purskahdan entistä vuolaampiin kyyneliin.

haluan vaan pois