The quiet scares me 'cause it screams the truth...

Perjantaina oli wanhat. Oli superkiva päivä. Paitsi se kun kuulin etten ole tervetullut. Ja kun kaveriporukka vaan vältteli mua. Ne ei halunnut olla mun kanssa. Romahtaminen. Itkua varmaan yli puoli tuntia. Istu lattialla. Vesiputous.

Koko viikonlopun ajan on ollu ristiriitaset fiilikset. En jaksaisi enää. Yhden viikon aikana tapahtunut varmaankin enemmän kaikkea paskaa kuin koko elämän aikana. En vaan jaksa.

Jos olisin joku muu niin en mä jaksaisi itseäni. Käskisin mun tappaa itseni. Ei kukaan jaksa. Kaikki vihaa. Kylmiä katseita. ''Se on sekasin''. ''Ei sillä oo mitään ongelmia''. Vois tulla kaapista ulos...

Im back

Nyt oli pakko tulla tänne kirjottamaan ja avautumaan. Luultavasti lähes kaikki on tän blogin unohtanu joten nyt taas uskallan kirjottaa kun niin moni ei lue. Tässä melkein kahden kuukauden aikana on tapahtunut paljon.

-Koulupsykologi soitti vanhemmille. Sain lähetteen eli pitäisi varmaankin jo tämän kuukauden aikana saada pidempiaikainen hoitosuhde.
-Viiltely alkoi uudestaan ja paljon pahempana kuin ennen. Käsi on lähes parantunut, mutta parin päivän takainen ahdistus johti siihen, että reiteni näyttävät melkein tiikeriltä.
-Seurustelusuhde päättyi.
-Olin kusipää ja pilasin yhden elämäni tärkeimmistä ystävyyssuhteista.

Nyt kun vihdoin oikeasti haluan apua niin sitten sitä on niin hemmetin hankala saada apua. Tuntuu ettei kukaan ota tosissaan. Täytyykö siis alkaa huutamaan kuinka ei enää jaksa elää? Laittaako ne sillon vauhtia? Huomaako ne sillon mut? KUULEEKO KUKAAN?




Tää kipu kietoutuu jokaiseen kehonosaan. Sydämenlyönnit tykyttää aivoissa. Ahdistus kasvaa ja voimistuu. Mutta hei, mä pärjään. Pärjään niinkun aina olen.

Huoneen lattialla on punainen lammikko. Kukaan ei huomaa.