En enää elä...

En enää elä. Tää kipu tappaa.

Kyyneleet polttaa.

En enää elä.

I hate exams...

Stressiä, itkua, ahdistusta ja vitusti 

liikaa kouluhommia. 

Ja se eilinen romahdus...

can't take this anymore...

Oon ollu aika hajalla nää viimeset päivät.

Pitäs olla siellä ja täällä, tehdä sitä ja tätä.

Loppujen lopuksi istun huoneessani, enkä

saa mitään aikaseks. Keskiviikkona alkaa

koeviikko ja tuun oleen ihan kuollu.

Olis vaan helpompi nukkua kokoajan.

Vaikka kuukauden ajan. 

Ahdistaa yhteiskuntaopin tunnit.

Se opettaja oikeesti luulee, että 

osaan sitä ainetta ja kysyy multa liian

usein. Ja se sattuu nähdä niiden parin

jätkän vilkaisut toisiin ja niiden nauraminen

kun en osaakkaan vastata kysymykseen 

ja meen suorastaan paniikkiin.

Luokan edessä on tuskaa olla, meinasin

pyörtyä sinne. Tai saada paniikin.

Miks joidenkin ihmisten täytyy saada

tehtyä tästä elämästä vielä vähän enemmän

helvettiä? Mikä hitto siinä on, että 

kaikkialla minne meen on aina joku nauraa

mulle, haukkuu tai saa muuten vaan mun olon

epämiellyttäväks? En jaksais tän kaiken ohella

enää vaan yrittää olla välittämättä.

Enkä uskalla sanoo niille mitään.

Oon kyllästyny siihen, miten karkotan

ihmiset luotani. Miten olen lähes kaikkien

mielestä outo, idiootti, tyhmä, vajaa. Mitä

ikinä onkaan. Se sattuu ihan vitusti.

Oon kyllästyny siihen, etten uskalla jutella

ihmisille enää koska pelkään sitä minä ne

mua pitää. 

Oon jo oikeesti ihan hemmetin lähellä

hajoomispistettä.

-Runotyttö-

Minun tarinani...

Varoitan, teksti on todella pitkä. Tässä on kuitenkin paljon syitä, joiden takia minulle on kehittynyt masennus/syömishäiriö. Nämä ovat kuitenkin osasyitä, enkä tuomitse ketään. Kiusaajani ovat selvästi voineet pahoin ja toivon heille tällä hetkellä pelkkää hyvää. 

Olin pienessä 24 oppilaan ala-asteessa. Siellä oli pakko tulla toimeen kaikkien  kanssa. Joskus kun menin riitoihin kavereideni kanssa niin he tekivät koulussa oloni lähes tuskalliseksi (tai niin ainakin silloin ajattelin) kuukauden ajaksi.  Riitelimme kavereideni kanssa todella usein, pienistäkin asioista. Olimme erilaisia yksilöitä jotka täydensivät toisiaan. Sain kuitenkin elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden. 

Puhuimme innoissamme seiskaluokalle menosta. Puhuimme elämän rankoistakin kokemuksista oikeasti ymmärtämättä niitä kunnolla. Olimme innoissamme siitä, että tutustuisimme uusiin ihmisiin, mutta emme silti hylkäisi toisiamme. Ensimmäinen kuukausi yläasteella tuntui aivan mahtavalta. 300 oppilaan koulu tuntui hurjan isolta. Olin onnellinen hetken. Minulla oli mahdollisuus löytää vielä enemmän ystäviä.

Syksyn edetessä kuitenkin ystäväni alkoivat etääntyä minusta tai minä heistä, miten sen nyt haluaa ottaakkin. Eräs uusi tuttavuutemme alkoi puhua pahaa minusta selän takana. Hän sai muut kääntymään minua vastaan. Sain kuulla jatkuvasti kommenttia itsekkyydestäni ja rumista vaatteistani.

Minua pidettiin todella outona. En sopeutunut mihinkään porukkaan hyvin. Olin ujo ja epävarma ja siksi porukassa todella hiljainen. Olin siskoni ja hänen ystäviensä kanssa todella paljon, sillä he huolivat minut mukaan (yleensä). En silti päässyt joukkoon. Seiskaluokan keväällä tutustuin erääseen siskoni ystävään ja itkinkin kevätjuhlassa siskoni ja muiden hänen porukkaansa kuuluvien poislähtöä. Tänä vuonna tein myös ensimmäiset viillot tajuamatta oikeastaan mitä tein.

Kasiluokan syksyllä eräs vanha ala-asteystäväni alkoi olemaan minun kanssani enemmän. Meistä tuli lähes parhaat ystävykset. Kaksi meidän luokkalaista tyttöä (se joka oli käännyttänyt muut

minua vastaan ja pitkäaikaisin lapsuudenystäväni) alkoivat toden teolla kiusata minua ja ystävääni. Olimme todella ahdistuneita tilanteesta. Välillä jopa riidat kärjistyivät ja juoksimme luokasta pihalle tai menimme itkien kuraattorille. Samaan aikaan muutkin luokkalaiseni alkoivat haukkumaan minua vielä enemmän.

Välillä kiusaajat olivat meille todella ystävällisiä (se oli todellista näyttelemistä). Silloin uskoin heille suurimmatkin salaisuuteni. Olin liian hyväuskoinen, kerroin todella henkilökohtaisistakin asioista ja sitten sainkin kuulla kuinka idiootti olen. Heidän kanssaan joinkin ensimmäisen kerran kännit. Pääni meni todella helposti ja nopeasti sekaisin. Paha oloni purkautui sillon hysteerisenä itkuna ja kännipuheluina silloiselle ihastukselleni. Loppujen lopuksi hoin itselleni ja muille jotka olivat juomassa kuinka läski olen ja tungin sormet kurkkuun ja oksensin.

Aamulla havahduin ja pelästyin mitä olin tehnyt. Sain kuulla monta viikkoa muilta tytöiltä kuinka idiootti ja känniääliö olin. Tuolloin  itsetuntoni oli jo aivan romuttunut. Thaimaanloma 2011 tammikuussa: ruokailurytmi oli yleensä 2x päivässä olevat aamiais- ja illallisbuffet. Söin sillon vielä paljon, mutta lomalta palatessani tajusin kuinka helppoa on syödä vain muutaman kerran päivässä. En osannut enää syödä normaalisti. Itsetuntoni huonontumista siivitti ystäväni laihdutus, jatkuva puhe siitä ja kommentoinnit minun pyöreydestä (47kg/166cm).

Aloin laihduttamaan toden teolla. Halusin onnistua edes jossain. Ajattelin, että kelpaisin jos laihtuisin. Keväällä porukka jossa liikuin koulussa huomasi ongelmani, yritti pakkosyöttää ruokailuissa ja saivat oloni ahdistuneemmaksi. Aloin joutua kierteeseen yhä syvemmälle ja kerran jopa minut passitettiin terveydenhoitajalle, joka sitten soittikin kotiini. Vanhempieni reaktio oli yhtä pyörremyrskyä. Kesällä kävin kerran äitini kanssa koulun mielenterveystyöntekijällä, mutta selitin kaiken johtuneen koulustressistä ja asioiden olevan paremmin. Todellisuudessa tilanne oli paljon pahempi. Olin laihtunut lähes 7kg puolessa vuodessa. 

En muista tuosta kesästä lähes mitään muuta kuin ensimmäisen seurustelusuhteeni, pahan olon ja  kylmyyden. Ysiluokalla onneksi pahin kiusaajani  vaihtoi erityisluokalle ja luokkahenkemme parani. Silti sain kuulla jatkuvasti negatiivisia kommentteja luokkalaisiltani. Aloin tajuamaan minulla olevan oikeasti pahoja ongelmia. Viiltely oli pahentunut ja paino oli huiman alhaalla. Jonkin ihmeen kautta pääsin kuitenkin ylös kierteestä. Omat jalkani alkoivat pikkuhiljaa kantamaan.

Nyt lukion toisella luokalla ollessani voin todeta syömishäiriön näkyvän enää satunnaisina ajatuksina. Olen löytänyt upeita ystäviä jotka ovat auttaneet minua hyväksymään itseni. Itsetuntoni/itsevarmuuteni on parempi kuin koskaan aiemmin. Masennus sekoittaa tällä hetkellä päätäni, mutta ahkerasti taistelen sitä vastaan. Vihdoinkin voin tuntea olevani hyväksytty. Viiltelystä olen ollut erossa kohta jo kuukauden ja viikon verran. Enkä voisi olla tyytyväisempi tähän tilanteeseen. Pahaa oloa saa purettua paremmillakin tavoilla.

-Runotyttö-

Viiltelystä...

Joskus mä ajattelin, että 

olen jotenkin huonompi ihminen kun

muut kun viiltelin. Joskus taas ajattelin,

että oon huonompi masentunut kun

en aina tehnyt syviä viiltoja vaan osa 

oli just niitä "noloja pintanaarmuja". 

Nykyään nää ajatukset kuulostaa

naurettavilta.

Moni saattaa ajatella että toinen 

hakee huomiota sen viiltelyn kautta

ja sen takia tätä henkilöä haukutaan 

mm. huomiohuoraks. Aika usein 

kuulee just kommenttia: "se

viiltelee vaan sen takia et se sais

huomioo". Mutta for real, ehkä se

ihminen haluaa saada huomioo sillä

sen viiltelyllään sen takia, että joku

huomais et se tarvii apua.

Kuinka moni muka vahingoittaa 

itseään jos sillä ei oo paha olla?

Ja sitten just kiinnitetään huomioita

viiltojen määrään tai syvyyteen ja 

vertaillaan sillä sitä että kenellä

on pahin olo. Mutta kun ei se mene

niin. Voi olla, että toisella on paljon

pahempi olo ennenkuin se tekee sen

yhden viillon kun taas toinen heti 

pienenkin epäonnistumisen jälkeen tekee

niitä kymmenen. Ihan yhtälailla voi

olla paljon pahempikin henkinen tilanne

ihmisellä joka ei viiltele. 

Miksi ihmiset sitten ylipäätään

viiltelee? Mulla on itselläni kyse

ollut siitä kuinka koen itseni arvottomaksi, 

en ansaitse mitään hyvää elämääni,

enkä ole kokenut miltä oikea kipu tuntuu.

Se on myös ollut kontrollointikeino

muiden ohella. Ja yleensä henkinen

kipu sattuu enemmän kuin fyysinen.

Toisinaan olen saanut henkisen

pahan olon katoamaan edes hetkeksi

ja tilalle on tullut fyysinen kipu.

Suurimmaksi osaksi kyse on kohdallani

ollut lähinnä siitä, että kun kerran tekee

viillon niin siihen jää koukkuun.

Ei sitä oikeasti haluaisi tehdä, mutta

jokin siinä vetää puoleen.

Kun tein elämäni ensimmäisen viillon

seitsemännellä tai kahdeksannella

luokalla, olin heti koukussa. 

Koukussa siihen tunteeseen joka

ei edes ole hyvä. Jokaisen

viillon jälkeen olen katunut ja

itkenyt sitä miksi taas sorruin.

Tottakai kaduttaa se, että monen

vuodenkin päästä nämä arvet näkyvät.

Eivät paista silmiin, mutta jos 

tarkemmin katsoo niin ne huomaa

selkeästi. En minä halua, että joku

leimaa minut menneisyyteni takia. 

Ehkä pointti tässä koko jutussa oli,

että ihminen ei ole yhtään sen

arvokkaampi tai arvottomampi

jos hän viiltelee. Ihmisen ei 

tarvitse viillellä kertoakseen

muille pahasta olostaan tai 

tunteakseen itsensä huonoksi. 

Oletteko koskaan tajunneet kysyä

viiltelystään puhuvalta/viiltojaan

näyttävältä miten hän voi?

Miten hänellä menee? 

Ja jos joku ei peitäkkään niitä

vanhoja arpia niin eihän 

se välttämättä tarkoita sitä,

että se haluais huomioo.

Se voi myös tarkottaa sitä,

että se on sinut sen asian kanssa. 

Ja menneisyys on menneisyyttä. 

Ei viiltoja pidä hävetä. Henkiset

ja fyysiset arvet on yhtälailla

joskus sattuneet. Kaikesta

voi selviytyä kunhan taistelee

tarpeeksi.

Nämä ovat vain mun omia

ajatuksia/pohdintoja, enkä 

varmastikkaan muistanut sanoa

kaikkea mitä halusin. Jokatapauksessa

kommentit/kysymykset/pohdinnat

on tervetulleita. Näistä asioista

pitäis oppia puhumaan avoimemmin.

-runotyttö-

Damn emotional...

Aamulla oli niin paska olo henkisesti

etten saanut aikaseks lähdettyä kouluun.

Käsittämättömän ahdistava ja paha olo.

Ollu jo maanantaista asti.

Tänään sitä ei enään kestäny.

Odota minua jyrkänteen toisella puolella.

Saavun sinne kun kerkiän.

Ole kärsivällinen. 

Voimaton aamu, kivuton ilta.

-Runotyttö-